Ajattelin kirjoittaa oppimispäiväkirjaa nyt heti luennon jälkeen eksoottisesta web 2.0:sta, jota en rehellisesti sanottuna ole kaupunkitutkijana kovin paljon ajatellut viime aikoina. Ehkä nyt olisi oikea aika ottaa härkää sarvista ja tutustua tähän teoreetikko Tim O’Reillyn vuonna 2004 kehittämään old-school-käsitteeseen, joka ei olekaan perinteinen web, vaan webin toinen vaihe. Sillä viitataan WWW:n asiakaskeskeiseen kehitykseen eli siirtymään toiminnallisempiin www-pohjaisiin sovelluksiin ja sosiaalisempaan lähestymistapaan sisällön tuottamisessa ja jakelussa. Web 2.0 ei ole vain media, joka yhdistää muita medioita. Se on kulttuurinen tapa mieltää verkko, ei niinkään teknologinen siirtymä an sich. Michael Bauensin poliittisen näkemyksen mukaan kyseessä on todellakin uudenlainen toimintakulttuuri, joka synnyttää uudenlaisia yhteiskunnan ja ihmisen vuorovaikutuksen muotoja. Mitä nämä ovat?
Opetusteknologiakeskuskessa työskentelevä Jere Majava puhui luennollaan web 2.0:sta ja businessvallankumouksesta informaatioteknologiassa. Matka tähän kehittyneeseen tilaan on ollut pitkä: joskus oli keskustietokoneet, sitten tulivat henkilökohtaisten tietokoneiden ekspansio ja nyt puhutaan pilvipalveluista. Majava toteaa, että tietyllä tavalla pilvipalvelut kuvastavat paluuta vanhaan, sillä sovellukset eivät pyöri omalla koneella vaan omalta koneelta otetaan ”vanhanaikaisesti” yhteyttä selaimen kautta eri sovelluksiin. Web 2.0 voidaan siis nähdä uutena liiketoimintamallina. Enää yritykset eivät tuota vain valmiiksi tuotettuja staattisia sisältötuotteita (esim. Microsoft Office). Kapitalistinen kilpailutalous edellyttääkin yrityksiltä tänä päivänä ihmisten uudenlaisten kuluttamistottumusten ymmärtämistä, sillä ihmiset voivat protestoida yleistä kapitalistista kehitystä vastaan alikuluttamisen avulla. Mitä kulutustavaroita ihmiset todella tarvitsevat ja mistä he ovat valmiita maksamaan? Web 2.0 pohjaiset sovellukset antavat yrityksille mahdollisuuden vastaiskuun. Esimerkiksi KlickStarterissa yritykset voivat kysyä netinkäyttäjiltä, olisiko jollekin potentiaaliiselle kulutustavaralle, esimerkiksi hienolle urbaanille kellolle kysyntää ja olisivatko ihmiset valmiita maksamaan siitä tietyn hinnan.
Verkossa toimimisen taloustieteeseen erikoistunut Yochai Benkler puhuu Internetin kautta tapahtuvasta vapaaehtoistoiminnasta, jonka kautta tuotetaan jotain tiettyä sovellusta. Majava toteaa, että toisten toimijoiden läsnäolo palveluissa tuo toiminnalle lisäarvoa. Yhteiset mielipiteet voidaan koota yhteen ja näin saada vahvistusta jollekin asialle. Vanhat tutkimusassistentin desk-study karttatyöt on jo valmiiksi tehty tietyissä web 2.0 sovelluksissa, joissa tuhannet netinkäyttäjät voivat itse merkitä karttaan esimerkiksi kraaterin sijainnin ns. pehmoGIS-menetelmällä. Käyttäjät tuottavat asioita verkkoon ilman palkkioita. Sovellukset itsessään eivät välttämättä näin hae taloudellista voittoa, mutta toiminnasta voi tulla laajemmassa skaalassa taloudellisesti merkittävää yritysmaailmassa, kun firmojen ei enää tarvitse tietyissä tapauksissa palkata perinteisiin työtehtäviin henkilöstöä.
Web 2.0:lla on näin myös pimeä puoli. Tämä heijastuu Majavan mukaan ”kaiken massa-amatörisoitumisen” kautta. Nyt kuka tahansa voi julkaista melkein mitä tahansa ilman mitään kynnystä. Monet tavoittelevat mainetta ja kunniaa sosiaalisten medioiden kautta hakeutumalla niihin yhteisöihin, jossa omat intressit vastaavat muiden intressejä (massaorganisoituminen). Yksilöt ovat joutuneet informaatiotulvan pommittamaksi. Sovellusten kontekstien ymmärtämisestä on tullut haastavaa. Miksi joku palvelu on ilmainen? Miksi tietyt ihmiset haluavat olla kavereitasi siellä? Aina pyrkimykset eivät ole vilpittömiä.
Ensi viikolla tutustutaankin sitten muun muassa ResearchGateen, Twitteriin, Academia.edu:un, Wikiin ja Yammeriin! Yam
Kaupunkitutkija verkoilla 
Jäin myös pohtimaan luennolla esille tullutta massaamatöritoitumista sekä edelleen amatööripohjalta toimimista liiketoiminnassa ja tieteessä.
Joukkoistamisen ja joukkoälyn käyttö ei ole yritysmaailmassa niin ennenkuulumatonta, mistä kertoo mm. vapaaehtoinen sovellusten kehittely vapaan lähdekoodin avulla. Mutta mikä on asian laita tutkimuksen alueella? Ymmärrän, että tutkimus tarvitsee myös vapaaehtoisia, ja tutkimukseen osallistuville vapaaehtoisille mukana olo voi olla antoisaa monella tapaa, kuten sosiaalisessa ja jopa taloudellisessa mielessä. Mutta tulisiko suurten massojen myös voida pystyä tekemään tutkimusta ns. joukkoistamisen keinoin. Tässä tarkoitan Wikipedian tyyppistä, tiedon tuottamista, en vain esimerkiksi tietokoneen prosessointimahdollisuuden antamista. Tulisiko myös amatööreillä olla mahdollisuus tehdä tiedettä. Missä kulkee tieteen rajat? Mitä sinä olet mieltä?
Wikipediaan voi tosiaan kuka tahansa lisätä tietoa tänä päivänä. Jos tavallinen kansalainen tarvitsee nopeasti tietoa niin palvelu on varsin näppärä, hakukoneetkin löytävät sen ensimmäisenä. Yllättävää kyllä, monilla wikipedia-sivustoilla suhteellisen vaikeatkin asiat, esim. Marxin teoriat on esitetty lähestulkoon virheettömästi. Ei kansa ja ”wikipedia” aivan tyhmä ole vaikka niin monesti väitetään. Kuitenkin väärää tietoa ja väärinymmärryksiäkin on valtavasti! Tuntuu vähän siltä, että joillakin amatööreillä on tänä päivänä voimakas halu ottaa kantaa tieteeseen ja tieteellisiin väittelyihin verkon kautta, varsinkin silloin jos esimerkiksi jokin naapurustovaikutustutkimus tai kuntaliitostutkimus koskettaa henkilökohtaisesti tai jos tutkijat eivät osaa esittää asioita riittävän ymmärrettävästi.
Tunteet voivat olla voimakkaita eikä ole aina väärin osoittaa niitä mikäli on täysin eri mieltä asioista. Amatööriltä ei voi olettaa tietämystä tieteellisen viestinnän pelisäännöistä, mutta jonkilaista etikettia voisi kyllä vaatia. Verkossa voi toimia nimittäin varsin röyhkeästi ja kunnianloukkaussyytekynnyskin ylittyy monesti helposti. Verkossa itsensä ilmaisusta eri sovellusten kautta on tullut ”jokapäiväistä leipää”.
Liiallisten tunteenosoitusten ja valittamisen sijasta tieteestä kiinnostuneiden tulisi aidosti tehdä pikemminkin yhteistyötä yliopistotutkijoiden kanssa win-win-periaatteen mukaisesti, aivan kuten totesit. Käyttäjälähtöinen innovaatiotoiminta joissakin kaupungeissa ottaa mukaan paikalliset asukkaat nykyään. Kaupunkiyhteisöjen asukkaiden osallistuminen palvelutuotannon suunnitteluun voi parhaimmillaan palauttaa kaupunkilaisten luottamuksen tutkimukselliseen, poliittiseen ja hallinnolliseen toimintaan. Vuorovaikutusprosessi tarjoaa kansalaisille mahdollisuuden oppia. Toiminta on myös sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa.
Blogipäiväkirjassasi on ansiokasta pohdintaa ja ”tulkkausta” luennosta – kiitos siitä! Web 2.0 ei ilmeisesti ollut täysin vieras käsite tai ilmiö sinulle. Täydensit hienosti Jere Majavan esitystä aiheesta. Minulle postauksesi lukeminen oli vertaisoppimista parhaimmillaan!
Mitä sitten tulee tuohon massa-amatörisoitumiseen, niin voihan toki olla, että mainetta ja kunniaa haetaan toimimalla verkossa. Toisaalta, uudenlaista bisnestä (muuallakin kuin verkossa) on se, että taloudellisen voiton sijaan yritystoiminnalla tavoitellaan muunlaisia ”voittoja” sekä toteutetaan ei-materiaalisia arvoja. Verkossa tapahtuva innovaatiotoiminta voi perustua pitkälle yksilöiden sisäiseen motivaatioon, kehittymistarpeisiin ja itsensä toteuttamisen ambitioihin. Niitä ei välttämättä esim. perinteisellä työpaikalla pysty toteuttamaan. Autonomisuuden, itsensä herrana olemisen sekä korkean hallinnan tunteen lisäksi ei tarvita rahallisia palkkioita. Sisäinen draivi ohjaa toimintaa, jota vielä samanhenkisten ihmisten kannustus parhaimmillaan vahvistaa.
Kyllä, annat hyviä perusteluja amatöörien käytölle tieteellisessä tutkimuksessa. Kuten mainitsit ei-akateemisen persoonan osallistuminen tutkimukseen voi palauttaa luottamuksen tutkimukselliseen toimintaan, vuorovaikutusprosessi tarjoaa mahdollisuuden oppia ja toiminta voi olla myös sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa. Mutta silti mieleeni tulee väistämättä ad hoc -tyyppinen toiminta ”on the spot” eli tiettyä tarkoitusta varten toimiminen. Kuten mainitsit kommenttisi alussa, ihmiset saattavat hanakasti ja tunteenomaisestikin puolustaa näkemyksiä, jotka koskevat heitä itseään ja heidän asioitaan. Tämä antaa olettaa, että he haluavat ainoastaan poistaa omalle suosikkinäkemykselleen syntyvät ongelmat ja tämän ratkaisee helposti toimiminen ad hoc. Mutta tieteen tarkoitus ei liene palvella muita funktioita kuin tuottaa uutta tietoa sekä ratkaista asioita perusteellisesti suunnitellen. Voi ehkä kuulostaa hieman elitistiseltä, mutta tieteen ja ns. improvisoidun ongelmanratkaisun (tiettyyn ongelmaan räätälöityjen ratkaisujen) yhdistäminen eivät periaatteessa minusta sovi yhteen nykypäivänäkään, vaikka tietoverkkojen ja nopean viestinnän aikakaudella se on mahdollistakin – vain nappia painamalla. Ainakin globaalisti vuorovaikuttaminen tieteen nimissä ehkä lähenisi pikemminkin politiikkaa; niillä, joilla on laajimmat tietoverkot ja tuohta taskussa, voivat vaikuttaa parhaimmin, nopeimmin ja ”premiumeimmin”.
Kiitos paljon kommenteista.
Olen samaa mieltä siitä, että tieteentekijöiden tulisi itsenäisesti tuottaa ”järjestelmällisesti suunnitellen” uutta tietoa asioista ja ilmiöistä. Ad hoc eli tilanteen tai tarpeiden mukaan rakennetulla, tutkijoiden ja yhteiskunnan toimijoiden välisellä yhteistyöllä on kuitenkin varjopuolensa. Verkostoihin, joiden koordinointia ja ”itseohjailtavuuden pelisääntöjä” määritellään jollain ylemmällä tasolla, kutsutaankin monesti vain ansioituneita tutkijoita, yrityselämän toimijoita sekä menestyviä ja vahvoja muita ihmisiä. Verkostojen toiminnasta tiedotetaan kyllä asianmukaisesti netin kautta ja niiden sanotaan olevan löysiä ja ei-hierarkkisia, mutta todellisuudessa näin ei välttämättä ole.
Internet antaa erinomaisen tavan hallinnolle korostaa tasa-arvoista verkostoyhteiskuntaa ja piiloutua näkymättömissä olevien virkamiesten selän taakse. Todellisuudessa verkostot saattavat palvella vain tiettyjä ja harvaan valittuja -niitä, jotka haluavat saada asiaansa ratkaisun. Järjestelmä, jossa verkostot integroidaan osaksi monitasoista (top-down) ajattelua, dominoi paikoin politiikan teossa. Vastoin globalisaatioteoriaa voidaan myös edelleen nähdä, että valtiolla on merkittävä rooli kehityksessä, kuten juuri verkostojen ohjauksessa ja koordinoinnissa sekä verkostoihin liittyvän tiedon levittämisessä elektronisessa muodossa verkossa. E-governance kiinnostaa minua erityisesti…
Se, että verkostotyöllä pyritään ratkaisemaan tiettyjä asioita yhteistyössä tutkijoiden kanssa (kuten kasvun tavoittelu), ja että yhteenliittymiin kutsutaan todellisuudessa vain tietyn intressiryhmän ihmisiä, johtaa helposti yhteiskuntaan, jossa valtaosa tavallisista ihmisistä jää verkostojen ulkopuolle. Ulkopuolelle jääneet näkevät Internetin ja sosiaalisen median palvelut työkaluina, joiden avulla voidaan protestoida yleistä kehitystä vastaan. Parhaimmillaan vastakkaisen näkemyksen omaavat ihmiset, joihin kuuluu myös tutkijataustaisia henkilöitä, voivat ryhmittyä asianmukaisesti ja nopeastikin Internetin avulla läsnäolevaksi vastavoimaksi yleistä, joskus jopa ”oligarkkisvivahteista” järjestelmää vastaan.
Hyvänä esimerkkinä toimii varmastikin kuntauudistus ja kasvua tavoitteleva keskittämispolitiikka, josta käydään edelleen vilkasta keskustelua Internetissä ja eri sosiaalisen median palveluissa. Aika nopeasti syntyi myös kuntakapina-liike!