Lectio Preacursoria 28.9.2019

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, mitä on suomalainen kaupunkipolitiikka. Aloittakaamme tarkastelu tuomalla esiin vuonna 1995 voimaan astunut laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta. Lailla kumottiin lopullisesti vuonna 1789 kaupungeille annettu Kuninkaallinen vakuutus.

Väitän, että tämä laki on avainasemassa vastattaessa kysymykseen ”Mitä on suomalainen kaupunkipolitiikka?” Lain avulla perustelen käsitteeni: vanha ja uusi kaupunkipolitiikka. Tällä jaottelulla nousin kokonaisaineistoni yläpuolelle, mikä koostui etenkin kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden haastatteluista. Tulos on, että uusi kaupunkipolitiikka syntyi, kun erioikeuksiin perustunut vanha kaupunkipolitiikka kuoli. Enimmät kaupunkien erioikeudet oli lakkautettu jo 1976 lainsäädännöllä. 1987 poistettiin vanhojen kaupunkien erioikeus silloisten raastuvanoikeuksien nimityksiin. Suuri osa säätyprivilegioista oli kumottu säätyvaltiopäivien aikana.

Vakuutus oli astunut voimaan erioikeuden pyhyydellä. Kruunu pyrki esimerkiksi estämään kaupunkeja luovuttamasta hallustaan lahjoitusmaita. Millaista on ollut kaupunkien maapolitiikka uuden kaupunkipolitiikan aikana? Kaupungeista on tullut maaintressien mosaiikkeja ja kasvukoneita. Ne ovat myyneet eri tavalla saamiaan maitaan yksityisille. Maan myymisellä oli haitallisia vaikutuksia.

Vuoden 1995 lailla helpotettiin hallintomenettelyä, päästiin eroon muodollisuuksista, sekä toivottavasti myös sukupolvelta toiselle periytyneistä henkisistä rasituksista. Pyrkimyksenä oli valjastaa yhteiskunnan osaamispotentiaali käyttöön: mitkään voimat eivät saaneet estää innovaatiokyvykkyyttä tai yrittämistä, jotka ovat tärkeitä kaupungeille. Vanhan kaupunkipolitiikan erioikeusinstituutio sopi huonosti valtiosääntö- ja yhdenvertaisuuskäsitykseen. Lailla oikeutin historialliset tarkasteluni. Olen kiinnostunut kaupunkipolitiikasta viimeisen 50 vuoden aikana – tämä ei estänyt palaamasta kauemmaksikin historiaan.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, osallistun keskusteluun, jossa on yritetty määritellä kaupunkipolitiikka. Jaotteluni uuteen ja vanhaan kaupunkipolitiikkaan täydentää kaupunkipolitiikan jaotteluja julkilausuttuun ja julkilausumattomaan, pitkään ja lyhyeen, laajaan ja suppeaan sekä yleiseen ja erityiseen politiikkaan. Tässä on se lisäarvo, jonka tuon jo tiedettyyn.

Olen nostanut kaupunkipolitiikan tekijät ja tutkijat keskiöön. Tutkijat ovat tulkkeja, informantteja. Tunnistin tekijöiden ja tutkijoiden haastatteluista kaupunkipolitiikan määritelmiä. Analysoin eri käsityksiä. Suomalainen kaupunkipolitiikka ei ole kaoottinen käsite, vaan se on ymmärretty elinkeinopainotteiseksi politiikaksi, jota on tehty ihmisten hyväksi, ja jolla on ohjattu kaupunkikehitystä. Kaupunkipolitiikka on kaupunkien harjoittamaa edunvalvontaa valtioon nähden, kaupunkien verkostoitumista, tieto- ja innovaatioperusteista kaupunkikehittämistä, osaavan työvoiman houkuttelua sekä politiikkaa, joka tarttuu mahdollisuuksiin. Yritysystävällisellä kaupunkipolitiikalla tavoitellaan kestävää kasvua. Kaupunkipolitiikka on ymmärretty väljästi. Se on mahdollista nähdä entiteettinä.

Väitän, että uusi suomalainen kaupunkipolitiikka vuodesta 1995 lähtien on ollut erityisesti valtiollista kaupunkipolitiikkaa. Valtion roolina oli auttaa kaupunkeja kehittämään itseään. Kaupungit nähtiin kasvun moottoreina. Kaupunki- ja erityisohjelmia käynnistettiin. Toki kaupungit ovat tehneet paikallista kaupunkipolitiikkaa, mutta valtiollisen julkilausutun kaupunkipolitiikan synty oli uutta politiikkaa Suomessa. Kasvukeskuspolitiikka ei ehtinyt kehittyä kaupunkipolitiikaksi; vasta Lipposen I hallitus asetti kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän 1996. Tätä ennen ministeriöt olivat kartoittaneet kaupunkipolitiikan sisältöä. Hallituskoalitio oli oikeanlainen, jotta nuori kaupunkipolitiikka syntyi. Yhteistyöryhmä asetettiin vastauksena globalisaation ja kaupunkien kansainvälistämisen haasteisiin, sekä muuttuneeseen yhteiskuntaan.

Mikä oli muuttunut? No, olisiko presidentti Ahtisaari voinut historiaa enemmän muuttaa kuin vahvistamalla lain säätyerioikeuksien lakkauttamisesta? Voin oikeuttaa uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan käsitteeni muutoinkin. Kaupunkipolitiikan kehityksen historialliseen murtumaan luen osaamiskeskusohjelma OSKE:n käynnistämisen 1994, kaupunkiverkkotutkimuksen, EU-jäsenyyden, kirjoitukset suurkaupungin sosiaalipolitiikasta ja kaupungeista yrityksinä, uuden maakaaren voimaantulon sekä maankäyttö- ja rakennuslain valmistelutyön. Laki kaupunkien satamanpitoon liittyvien erioikeuksien kumoamisesta annettiin vuonna 1994. Kaupungin oikeus pitää satamaa erioikeuteen perustuen oli merkantilistisen kaupunkipolitiikan jäänne.

Kun vanha kaupunkipolitiikka kuoli ja uusi syntyi, herättiin maailmaan, jota verkostoituminen, digitalisaatio, innovaatiot, yhdenvertaisuus, kaupungistuminen sekä kilpailu kansainvälisistä yrityksistä ja osaajista kuvastivat. Myöhemmin ekosysteemit, ubiikki oppiminen, esineiden Internet, kiertotalous, robotiikka, tekoäly, puhdas teknologia sekä alustat korostuivat. Kaupungit eivät halunneet näyttäytyä paitsi kansainvälisinä yrittäjäkaupunkeina, mutta myös älykaupunkeina. Vaikka valtiolta toivottiin tukea kaupunkien pyrkimyksille, kaupungit eivät halunneet näyttäytyä vain alamaisina valtiovaltaan nähden, vaan aktiivisina toimijoina, jotka verkostoituvat kaikilla tasoilla ja jotka houkuttelevat osaavaa työvoimaa, myös ulkomailta. Kaupunkipolitiikkaa alettiin kehittää osaamisen ja elinkeinokehityksen kärjillä.

Idea valtiollisen kaupunkipolitiikan luomisesta tuli osin EU:sta, jolla on kaupunkipolitiikkaan hyvin rajattu toimivalta. EU:n on noudatettava läheisyysperiaatetta. Unionin roolina on suositusten anto ja kaupunkien verkottaminen. Alueiden komitea on toiminut subsidiariteettiperiaatteen portinvartijana.

EU on vaikuttanut uuteen suomalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Foorumit kaupunkien kansainvälistämiselle, Horisontti 2020, URBACT, Urban-yhteisöaloitteet, tavoite-2-ohjelmat, Bratislavan julistus, EAKR-asetuksen artikla 7 sekä EU:n kaupunkiagenda kertovat EU:n vaikutuksesta. Tripla valmistuu Kataisen rahoituksella. Brexit-prosessissa EU on pyrkinyt osoittamaan instrumenttiensä hyödyllisyyden.

Suomi haki mallia OECD:stä, YK:sta sekä erityisesti USA:sta, Isosta-Britanniasta, Ranskasta, Hollannista, Saksasta ja Ruotsista. Näitä politiikan tekijät ja tutkijat painottavat. Poliitikkoja viehätti amerikkalaisten tapa rakentaa ostoskeskuksia. Ison-Britannian City Challenge oli esikuva. Ranskan osalta huomio kohdistui sopimuksiin, ja Ruotsin suurkaupunkipolitiikka kiinnosti. Hollanti oli kiehtova, koska siellä huomioitiin koko maa kaupunkipoliittisesti. Saksa rakensi kaupunkiverkostoja.

Suomessa puolestaan onnistuttiin tietoperusteisessa kaupunkikehittämisessä, jonka mahdollisti tiede- ja teknologiapolitiikka. Ouluun 1982 perustettu teknologiakylä synnytti teollisia klustereita. Teknologiakeskuksille annettiin rooli OSKE:ssa, joka kehitti osaamiskeskittymiä. Myöhemmin katsottiin, että OSKE toteutti kaupunkipolitiikkaa, vaikka kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmä ei vastannut erityisohjelmasta.

Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka laajeni 2000-luvulla saaden uusia muotoja, kun suurkaupunkipolitiikan ja metropolipolitiikan. Neuvottelukuntia ja yhteistyöryhmiä asetettiin.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, väitän, että uusi suomalainen kaupunkipolitiikka hiipui 2000- ja 2010-luvuilla. Syinä olivat konfliktit. Mikä on konflikti? Ehkä Max Weberin erottamasta verisestä konfliktista on esimerkki Kustaa III:n murha Tukholman Oopperassa – eiväthän aateliset pitäneet yhdistys- ja vakuuskirjasta saati sen yhteydessä annetuista vakuutuksista. Kaupunkitutkimuksessa konflikti ymmärretään tänä päivänä kuitenkin intressien eroavaisuutena. Kaupunkipolitiikan käsite on kaupunkipolitiikan termiä laajempi, sillä se viittaa politiikan teon intresseihin. Termi on vain nimi ilmiölle, jossa suomalaiset tekevät kaupungeilleen jotain. Käsitteen avaamiseksi pidin tärkeänä paljastaa intressejä. Tämä oli mahdollista, kun olin tunnistanut politiikan tekijöitä, ja pohtinut keillä on intressi kaupunkipolitiikkaan. Kaupunkien valtuustot, kaupunkien ja valtion virkamiehet, kauppakamarit, elinkeinoelämä järjestöineen, ammattiyhdistysliikkeet sekä asukkaat ja kaupunkipuolueet tekevät kaupunkipolitiikkaa. Kaikilla on intressi kaupunkipolitiikkaan, tai kaikilla pitäisi olla intressi.

Politiikan tekijöiden ja tutkijoiden sisäisiä suhteita analysoimalla huomasin, miten yhteneväiset intressit johtivat ohjelmien suunnitteluun, kun taas eriävät intressit synnyttivät politiikan kehittämiselle haitallisia tapahtumia. Korostan, etteivät kaupungit ole vain paikallisia yhteiskuntia, joista voi tunnistaa ryhmiä ja eri intressejä, mutta myös kollektiivisia toimijoita, jotka tavoittelevat kokonaisuuden etua. Pienet ja suuret konfliktuaaliset tapahtumat liittyivät toisiinsa. Niiden avulla selitän kaupunkipolitiikan hiipumisen. Näin tapahtui, vaikka metropolipolitiikka syntyi. Seutukaupunkiohjelma ja uusi kaupunkiohjelma ovat askelia oikeaan suuntaan. Uudet hallitusohjelmakirjaukset antavat toivoa kaupunkipolitiikan voimistamisesta. Kysymys resursseista puhututtaa. Kaupunkipolitiikan voimistamisen ratkaisevat resurssit sekä sitoumus kaupunkien kehittämiseen. Kaupunkeja huolestuttavat maakuntauudistukset.

Mitä ja minkälaisia ovat konfliktit? Konflikteja erotan alue- ja kaupunkipoliitikkojen, maaseutu- ja kaupunkipoliitikkojen, maakuntien ja kaupunkien, pienten kuntien ja kaupunkien sekä valtion ja kaupunkien väliltä. Vähäinen rahoitus 1990-luvun kaupunkiohjelmille, pettymys Kuntaliittoon, vallankaappaus ministeriössä, kuntien kapina, pakkokuntaliitosten pelko, ministeriön kuntakartta suurkunnista sekä aluekeskusohjelman kokeminen provokatiivisena ovat esimerkkejä. Konflikteilla on ollut turhauttava vaikutus, ja kaupunkipolitiikan toimijat ovat päätyneet tekemään yhteistyöstä kaltaistensa kanssa. Kuusi suurinta kaupunkiamme löysivät toisensa. Ne aloittivat Kuusikko-yhteistyön. Seutukaupunkiverkosto on valvonut seutukaupunkien etuja. Pienet kunnat ovat löytäneet toisensa.

Olisiko kaupunkipolitiikan hiipuminen johtunut erioikeuksien menettämisestä? Vai siitä, että kaupungit eivät ole osanneet aina tehdä yhteistyötä keskenään tai valtion kanssa? Vai selittääkö hiipumisen aluepolitiikka? Vanhat kaupungit olivat menettäneet historian saatossa erioikeutensa, lailliset aseensa, kun taas alueiden kehittämisen legitiimiä suojaa vahvistettiin itsenäisyyden aikana. Alueita on suosittu varhaisen ja virallisen aluepolitiikan aikoina. Keskustan haaveena on ollut maakuntien Suomi. Aluepolitiikalle annettu vahva asema ja Keskustan menestys vaaleissa selittävät, miksi kaupunkipolitiikkaa ei ole mainittu juuri hallitusohjelmissa. Näissä aluepolitiikan on sanottu voittaneen kaupunkipolitiikan 100-0. Toki uudessa hallitusohjelmassa kaupunkien merkitys tuodaan nyt paremmin esille, ja kaupunkipolitiikka mainitaan sanalla. Totean kuitenkin, että eräät aluepoliittisten lakien pykälät on mahdollista tulkita kaupunkipoliittisiksi.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, pitkään on puhuttu, miten syrjäalueet tyhjentyvät väestä, ja miten muuttoliike kaupunkeihin kiihtyy. Miksi kaupunkipolitiikka ei ole vastaamassa haasteisiin? Vaikka uuden kaupunkipolitiikan synnyn myötä puhkesi lyhyt kaupunkipolitiikan kultakausi, ei kaupunkipolitiikan vahvistamisessa sittemmin onnistuttu. Pohdin historiallista kehitystä, joka on kummallista, sillä nyt vahvalle kaupunkipolitiikalle olisi kysyntää. Ajatelkaamme, kuinka Ruotsi-Suomessa kaupunkipolitiikka oli johtava yhteiskuntapolitiikka – näin on mahdollista tulkita – siis aikana jolloin kaupungit olivat väestöltään pieniä. Millaista oli tämä politiikka? Tapulikaupunkien järjestelmä luotiin 1614. Ulkomaankauppa siirrettiin tapulikaupungeille. Merkantilistisen kaupunkipolitiikka teki Tukholmasta kaupan hallitsijan. Merkittävä kaupunkipoliittinen voitto saavutettiin, kun Kokkola sai tapulioikeuden.

Kuninkaat ymmärsivät kaupunkipolitiikan potentiaalin. OECD:n mukaan kaupunkipolitiikasta ei voida ajassamme tehdä johtavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Politiikat on koordinoitava, mutta erillistä kaupunkipolitiikan ministeriötä ei tarvita. Kaupunkipolitiikkaa ei saisi asettaa korkeammalla kuin talous- tai liikennepolitiikkaa. Entä mikä on reunuskuntien ja suurten kaupunkien näkemys? Reunuskuntien mukaan kaupunkipolitiikka olisi johtava politiikka kaupungissa. Se olisi väylä toteuttaa valtion sektoripolitiikan tavoite. Suurten kaupunkien mielestä on hyvä olla foorumeita, joissa kaupunkipolitiikka on kuskin paikalla.

Miksi kaupunkipolitiikasta on vaikeaa tehdä johtava yhteiskuntapolitiikka? Enää ei puhuta hallitsemisesta, vaan kaupunkien hallinnasta, joka liittyy kaupunkiseudun ja valtion yhteistyöhön, sektoreiden kaupunkiasioiden koordinaatioon sekä intressien sovittamiseen. Sinänsä kaupunkipolitiikka ansaitsisi vahvemman aseman historiansa vuoksi. En viittaa vain saksalaisten vaikutukseen tai siihen, kuinka kaupunkiprivilegiot tappoivat muinaiskaupunkimme. Kaupunkipolitiikka on nähkääs mahdollista nähdä hyvin vanhana politiikkana.

Kaupungit, kaupunkivaltiot sekä niiden hallitseminen ovat vanhempia kuin sana politiikka. Tämä on ratkaisevaa, samoin sanan politiikka ymmärtäminen. Politiikka juontuu kreikankielen sanasta polis, jolla tarkoitetaan kreikkalaista kaupunkivaltiota ja sen asioita. Mutta jo ennen Kreikan klassista kautta uskontoperusteinen kaupunkipolitiikka oli kukoistanut Egyptissä, johon rakennettiin pyramidikaupunkeja. Muinaisina aikoina ei tiedostettu, että tehtiin kaupunkipolitiikkaa. Kreikkalaiseen polikseen luettiin kaupunkikeskusta, ympäröivä maaseutu sekä asukkaat. Keskiajalla ja jäljempänä eurooppalaisista kaupunkivaltioista tuli valtioihin kuuluvia kaupunkeja, ja politiikka alkoi tarkoittaa valtiollista politiikkaa. Tämä poikkesi kaupunkivaltiopolitiikasta, koska kysymys ei ollut pelkästään kaupunkiasioiden hoidosta, vaan toimijoiden välisistä valtapeleistä sekä puolueiden suunnitelmista, joiden tavoitteena saattoi olla syrjäalueiden kehittäminen, ei kaupunkipolitiikka. Ruotsi-Suomessa kruunu kontrolloi kaupunkeja.

Kysymys hallinnonalojen koordinaatiosta siilomaisessa nyky-Suomessa on akuutti. Tulisiko saada siilot sileiksi, jotta koordinaatiossa onnistutaan ja jotta vaikuttavuutta saataisiin aikaan? Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmä kiinnitti huomiota koordinaatioon vaikeuteen, mikä johtui hallinto- ja budjettikäytännöistä. Sektoreiden kaupunkiasioita koordinoivaa, määrätietoista kaupunkipolitiikkaa tarvitaan, sillä globalisaatio vaikuttaa kaupunkeihimme. Globaaleja kaupunkiongelmia ovat ilmastonmuutos, turvapaikanhakijakriisit, sosiaalisen eheyden rapautuminen, syrjäytyminen sekä kaupunkien kilpailukyvyn menettäminen. Ongelmat kaupunkipolitiikan haasteina ovat valtavia, eikä niihin vastaamista edesauta konfliktit. Silti metropolimme kehitystä on rajoitettu, eikä se ole kyennyt kunnolla kilpailemaan muiden metropolien kanssa. Valtionosuusjärjestelmällä on ylläpidetty hyvinvointia kaikissa kunnissa. Suuret kaupungit ovat joutuneet maksajiksi. Maakuntauudistuksessa yritettiin luoda kaupungeille kahlitseva skalaarinen taso.

Kaupungeista on tehty kuntia muiden kuntien joukossa, eikä niitä ole erikseen suosittu, kuten ennen vanhaan privilegioilla. Toisaalta kaupungeille oli annettu aikanaan erityisrasituksia, mistä ne eivät pitäneet. 1976 kunnallislaki poisti kuntamuotojen juridiset erot, ja kunnat saivat valita, kutsuisivatko ne itseään kaupungeiksi. Kunnallispolitiikka, kuntapolitiikka ja egalitarismi vahvistuivat. 1990-luvun alussa Kaupunkiliitto purettiin ja Kuntaliitto perustettiin kuntaitsehallinnon kunniaksi. Kuntapolitiikasta tehtiin kaupunkipolitiikkaa laajempaa. Kaupungeille positiivista on ollut C21-verkoston synty 2010-luvulla.

Tarve vahvalle kaupunkipolitiikalle, joka on erilaista kuin vanha politiikka, on suuri, mutta toisaalta aluepoliittiset toimet ovat olleet perusteltuja. Väestö alkoi kasvaa industrialismin myötä, eikä kaikilla ollut varaa asua kaupungeissa, joissa olot olivat ankarat. Kaupungit paloivat useasti 1800-luvulla. Ne eivät houkutelleet terveydelle haitallisten olojen vuoksi. 1945 astui voimaan maanhankintalaki. Maanomistuksen uusjaosta alkoi aluepolitiikan pyrkimys tasapainoisen kehityksen turvaamiseen. 1958 maankäyttölailla alettiin edistää väestön levittäytymistä kaikkialle Suomeen.

Kaupungistuminen jatkuu. Joidenkin mukaan on luonnollista, että ihmiset muuttavat sinne, mihin he haluavat muuttaa – kaupungistumista ei voi pysäyttää. Toisten mukaan on luonnotonta, jos kaikki pakkautusivat Helsinkiin. Koko maa on pidettävä asuttuna puolustuspoliittisista syistä. Eräiden mukaan kaupungit kasvavat sisäänpäin. Toiset puhuvat suurkaupungistumisesta. Onpa ehdotettu kaupunkitutkimuksen nimeämistä kaupungistumisen tutkimukseksi. Useat politiikan tekijät ja tutkijat sanovat, että molempia tarvitaan, sekä alue- että kaupunkipolitiikkaa. Toisen politiikan alistaminen toiselle aiheuttaa helposti konfliktin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa nähdä näiden suhde, joka on muuttunut ajan myötä.

Osin aluepolitiikasta johtuen yhdyskuntarakenteemme on problemaattinen, mitä tulee resurssien hajautumiseen. Rakenneuudistusten läpivienti on hankalaa. Ne ovat pysähtyneet perustuslakiin, joka edellyttää yhdenvertaista kohtelua, riippumatta asuinpaikasta. Toimivat sote-palvelut tulee turvata koko maassa. Suurten kaupunkien mielestä ongelmana on sote-politiikan universaalisuus, mikä ei ota huomioon kaupunkispesifisyyttä. Sote-politiikan puolustajien joukossa on taas tahoja, jotka ovat huolissaan kaupunkipolitiikan muuttumisesta johtavaksi yhteiskuntapolitiikaksi.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, koska Suomi kaupungistui myöhään, oli maaseutukulttuuri ehtinyt voimistua. Maaseudun väki vaati alueidensa kehittämistä ja antoi tukensa Keskustalle. Kehitysalueiden teollistamispolitiikka syntyi 1966. Sitä seurasivat alueellinen kokonaissuunnittelu, alueellinen erilaistaminen, ohjelmallinen aluekehittäminen sekä eurooppalainen rakennepolitiikka. Helsingin kehitystä hillittiin, ja alueellistaminen aloitettiin. Maaseutupolitiikka alkoi 1988. Suomalaisilla kesti pitkään oppia elämään kaupungeissa suuren muuton jälkeen. Kaupungistuminen tuo mukanaan haasteita, joihin politiikan tekijöiden ja tutkijoiden toivotaan pureutuvan. Työttömyydestä on tullut pysyvä ongelma lähiöissä eivätkä vaikeasti työllistettävät työllisty. Maaseutupolitiikka ja -tutkimus ovat olleet hyvin koordinoituja ja resursoituja, samaa ei voida sanoa kaupunkitutkimuksesta ja -politiikasta.

On olemassa kaupunki-maaseutu-vastakkainasettelu. Se on ruokkinut itseään, ja estänyt politiikan kehittämistä. Kaupunkipolitiikalle tärkeät yritykset eivät ole halunneet profiloitua asioissa, jotka ovat olleet poliittisten vastakkainasettelujen kohteina. Eri tahot ovat olleet huolissaan omaisuuksien arvon laskemisesta maaseutualueilla, kun samalla keskuksille on ollut tarjolla lainarahaa. Maakunnissa on oltu huolissaan infrarahoista. Antiurbanistit ovat suhtautuneet kielteisesti Helsingin herrojen politiikkaan. Kaupunkilaisten elämäntapaa on vieroksuttu samalla kun on korostettu, kuinka tärkeää on olla maalta kotoisin. Maaseutukulttuuria on voimistettu elokuvilla. Herätysliikkeet ovat koonneet maaseutuväkeä yhteen.

Väitän, että vastakkainasettelut eivät ole olleet Suomen edun mukaisia. OECD:n mukaan ei ole olemassa vain yhtä ratkaisua konflikteihin. Maaseudun ja kaupungin välisen vuorovaikutuksen kehittämistä on jatkettava. On tiedostettava, että maaseutu mielletään henkisenä voimavarana. Konflikteja voidaan onneksi hillitä. Aluepolitiikassa on kaupunkeja aika ajoin nostettu esiin, esimerkiksi keskusseutujen kehittämisohjelmilla, teknologiapolitiikalla sekä korkeakoulujen hajasijoituksella. Kaupunkikeskustalaiset ovat suhtautuneet myönteisemmin kaupunkeihin. Kaupunkien ja valtion jännitteistä suhdetta on liennytetty sopimuksilla, MAL-sopimuksilla. Erityisohjelmista on siirrytty vähitellen yhteistyöhön sopimuksilla. Kaupunkiseudun kunnat ja valtio ovat yrittäneet päästä sopuun maankäytön, asumisen ja liikenteen asioista. Olisikohan sopimuksille voinut antaa isommankin roolin? Niissä piilee mahdollisuuksia, jonka Pariisin ilmastosopimus sekä Holmströmin sopimusteoria osoittavat. Ilmastosopimus kertoo myös valtion ja kaupunkien välisestä valtapelistä: USA:n suurkaupungit sitoutuivat sopimukseen, liittovaltio ei.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, suomalaiset tukevat kaupunkipolitiikan voimistamista, mikäli he hyötyvät sen vaikuttavuudesta. Epädemokraattista virkamiesvaltiota, joka operoi valtiollisella tasolla, ei toivota paikallisella tasolla. Elämme globaalin talouden ja digitalisaation aikaa, jossa eräät tutkijat ovat irtaantumassa hierakkisista, toistensa päälle ladotuista sekä byrokraattisiksi mielletyistä tasoista, joiden välillä eliitin on sanottu liikkuvan. Tutkijat puhuvat litteästä maailmasta. Amerikkalaiset tutkijat ovat ehdottaneet tasojen – siis paikallisen, alueellisen, kansallisen, ylikansallisen ja globaalin tason – poistoa. He argumentoivat arkista tasoajattelua vastaan. Sosiaaliset suhteet ja kyky skaalan itsenäiseen rakentamiseen korostuvat, etenkin kaupunkiaktivistit ovat ottaneet roolinsa kaupunkikehittämisessä.

Osoitan, etteivät kerrostumat ja hierarkiat kerralla katoa, vaikka niitä vastaan kuinka taistelisi tutkimuksen keinoin. Eurooppalainen kaupunki on vanhempi kuin amerikkalainen kaupunki. Kaupunkitutkijoita ei ole kielletty puhumasta tasoista. Tieteentekijät ymmärtävät tasot eri tavalla – erotin maantieteelliset ja hallinnolliset tasot. Kulttuureissa ja kielissä on eri tapoja jäsentää maailmaa. Yhdyskuntasuunnittelussa navigoidaan mittakaavatasojen välillä. Jo varhain kuninkaat asemoivat itsensä ylemmälle tasolle ja jakoivat sieltä erioikeuksia kaupungeille. Uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan suunnan määrittelyssä innovatiiviset amerikkalaiset tavat jäsentää maailmaa ovat tervetulleita, kunhan niitä käytetään oikeissa asiayhteyksissä. Yhteiskunta muuttuu toisaalta myös hitaasti, tämänhän osoittaa säätyjen erioikeuksien lopullinen lakkauttaminen. Väitän, että ajatus litteästä maailmasta sopii ajassamme neljännen sektorin tutkimiseen. Kysymys skaalasta sekä yhteiskunnan ja tilan välisten suhteiden teorioinnista on kaupunkipolitiikalle ratkaisevaa.

Olen välttänyt normatiivista ajattelua, miten asioiden tulisi olla. Olisi ollut vastuutonta jättää kertomatta politiikan tekijöiden ja tutkijoiden haastatteluista välittyneitä kehittämisajatuksia. Olisiko kaupunkipolitiikassa huomioitava eksistentialistiset arvot? Olisiko tarvetta yhteiskuntasopimukselle, komiteatyöskentelylle, pikapolitiikan teon hillitsemiselle sekä ohjeistuksen teolle sektoreiden koordinoimiseksi? Olisiko tarve Metropoli- ja kaupunkialue-yksikölle Kuntaliittoon? Olisiko tarvetta rakennetun ympäristön ministeriölle? Voitaisiinko ottaa oppia Singaporesta, jossa maata ei myydä yksityisille? Voitaisiinko kaupunkien vaikeasti työllistettävät työllistää tai ohjata tehokkaammin palveluihin? Nyt kaupunkipolitiikan työstäminen jatkuu noudattaen hallitusohjelmaa, jonka mukaisesti siinä korostuu segregaation ehkäiseminen.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, olen analysoinut kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden näkemyksiä kaupunkipolitiikasta ja paljastanut kaupunkipolitiikan kehityksen historiallisen murtuman. Olen osoittanut, mikä merkitys säätyjen erioikeuksien lopullisella lakkauttamisella on, kun etsitään vastausta kysymykseen, ”Mitä on suomalainen kaupunkipolitiikka?”. Introdusoin käsitteen uusi suomalainen kaupunkipolitiikka. Väitän, että tämä politiikka, joka on ollut osaamis- ja elinkeinopainotteista, syntyi ja konfliktien tuloksena hiipui. Olen laatinut kehittämistyötä helpottamaan sanaston, joka paljastaa kaupunkipolitiikan käsitteen alan. Pyydänkin nyt Teitä, arvoisa dosentti Anttiroiko valtiotieteellisen tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

*******************************************************************

Enimmät säätyjen erioikeudet oli lakkautettu säätyvaltiopäivien aikana. Olisiko Suomessa käynnistetty julkilausuttu ja erityinen valtiollinen kaupunkipolitiikka jo itsenäistymisen alkuvaiheilla, jos Kustaa III:n kaupungeille antama vakuutus olisi tuolloin kokonaan kumottu? Sen sijaan säätyerioikeuksia ei kumottu kokonaisina lakeina, ja vanhoja kaupunkeja koskettivatkin vielä eräät erioikeudet – tähän saattoi vaikuttaa kansalaissota ja konservatismi. (Mainittakoon myös, että edelleen voimassa oleva Ritarihuonejärjestys annettiin marraskuussa 1918.)

Itsenäisen Suomen vanhasta ei-julkilausutusta implisiittisestä kaupunkipolitiikasta (sanaa kaupunkipolitiikka ei käytetä eikä sitä sanota ääneen, poikkeuksena esim. Yrjö Harvia, joka kuitenkin puhui enimmäkseen esikaupunkipolitiikasta ) on esimerkkinä mm. kaupunkien kunnallislaki, joka oli voimassa vuosina 1918-1948, uusien kaupunkien perustaminen, laki kaupunkien lahjoitusmaiden luovuttamista koskevien rajoitusten poistamisesta 1962, laki kaupunginvankiloiden lakkauttamisesta 1976, laki vakaajan ottamista koskevan porvariston ja kaupunkien erioikeuden kumoamisesta 1979 sekä tuulaakikomitea (tuulaakin kanto lakkautettiin Suomessa vasta 1978). Yleisesti ottaen kaupunkilaitoksen romuttava ja alasajava politiikka on nähtävä implisiittisenä ja rajoittavana kaupunkipolitiikkana. Valtio oli ”kaupunkipolitiikan näyttämöllä”, mutta se ei käyttänyt kaupunkipolitiikan käsitettä, vaan tarkasteli yleisesti Suomen kaupunkeja (=>implisiittinen ja yleinen kaupunkipolitiikka). Kaupunkipolitiikka-sanaa kierrettiin tiedostamatta tai tietoisesti aikaisemminkin, esimerkkinä Ståhlbergin valiokunnan mietintö vuodelta 1916: ”Kaupunkien järjestäminen Ruotsissa ja Suomessa on jo neljättäsataa vuotta ollut hallitusvallan huolenpidon esineenä” 

Autonomisen Suomen & keisareiden kaupunkipolitiikalle sekä itsenäisen Suomen vanhalle kaupunkipolitiikalle oli yhteistä taajaväkiset yhdyskunnat (1899 – 1956) ja kauppalat (1858/1891 – 1975). Näiden perustamisesta itsenäisessä Suomessa vastasi valtioneuvosto.

Viimeisin vanhoja kaupunkeja koskenut erioikeus, joka oli ollut voimassa kaupungeille annetun Kuninkaallisen vakuutuksen nojalla, koski sataman ylläpitoa, ja tämän merkantilistisen erioikeuden lakkauttamisella 1995 (satamalain uudistuksen yhteydessä) oli merkittävä taloudellinen vaikutus. Säätyerioikeudet lopullisesti ja kokonaan lakkautettiin samana vuonna, ja samalla päättyi vanhan kaupunkipolitiikan aika Suomessa. 

Väitöskirjassani Suomalainen kaupunkipolitiikka – sen tekijät ja tulkit analysoin erityisesti syntynyttä uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa, sen kehitystä ja muutosta 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla. Huolimatta hiipumisestaan, tätä uutta kaupunkipolitiikkaa on yritetty myös institutionalisoida; erotin hauraina merkkeinä kaupunkiohjelmat, erityisohjelmat, kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmät, metropolipolitiikan neuvottelukunnat, MAL-sopimukset, kunta- ja monikuntaliitokset, kasvusopimukset sekä viimeisimpänä kansallisen kaupunkistrategian valmistelun. 

Karonkkaa juhlittiin hotelli Kämpin ravintolassa

*******************************************************************

1921 valtiopäivät nro 37