Weberiläisen kaupunkitutkimuksen käsitteitä

Kuva: Zürich

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Max Weberin (1864−1920) ajattelu on vaikuttanut merkittävästi politiikkaan ja kaupunkitutkimukseen. Weber halusi selvittää, mikä oli kaupunkien rooli kapitalismin synnyssä. Hän ei ollut kiinnostunut kaupungeista sinänsä. Tämä on yksi syy, miksi Weberin kirjoitukset jäivät pitkään vähemmälle huomiolle kaupunkitutkijoiden keskuudessa. Erityisesti kaupunkitaloustieteellisessä kirjallisuudessa Weber on sivuutettu. Weberin kuoleman jälkeen hänen kaupunkikirjoituksensa julkaistiin nimellä Die Stadt. Teos käännettiin useille kielille, muun muassa suomeksi.

Weber oli kiinnostunut länsimaisen sosiaalisen kapitalismin tutkimisesta, jossa hän käytti rikasta käsitteistöä. Juuri käsitteidensä kautta Weberin merkitys kaupunkitutkimukselle paljastuu. Weberillä oli käytössään esimerkiksi kaupunkitalouden, kaupunkitalouspolitiikan ja kaupunkipolitiikan käsitteet, joita hän sovelsi tarkastellessaan antiikin ja keskiajan kaupunkeja ”Kaupunkitalous” talouskehityksen asteena-luvussaan. Seuraavissa Weberin (1992) terminologisissa jäsentelyissä nämä mainitut käsitteet esiintyvät:

 ”Kaupunki on maaseudulle käsityön, teollisuuden ja kaupan ylläpitäjä, ja maaseutu on kaupungille elintarvikkeiden toimittaja. Se muodostaa kuitenkin vasta osan siitä monimutkaisesta ilmiöiden kokonaisuudesta, jota kutsutaan ’kaupunkitaloudeksi’. Kaupunkitaloutta pidetään usein erityisenä ’talouden vaiheena’, joka eroaa ensiksikin ’omavaraistaloudesta’ ja toisaalta ’kansantaloudesta'”. (Weber 1992: 31; käännös Tapani Hietaniemi.)

”’Kaupunkitalouspolitiikan’ toimenpiteiden taustalla oli merkittävältä osalta se tosiseikka, että menneisyyden liikenneoloissa sisämaakaupunkien enemmistö joutui elintarvikehuollossaan tukeutumaan välittömässä ympäristössä harjoitettuun maatalouteen (niin ei tapahtunut merikaupungeissa, kuten Ateenan ja Rooman viljapolitiikka osoittaa). Kaupunkipolitiikan taustalla oli lisäksi myös se, että valtaosa elinkeinoelämän tuotannosta oli teknisestä näkökulmasta katsottuna käsityötä.” (Weber 1992: 32; käännös Tapani Hietaniemi.)

Weber (1992) tunnisti kaupunkitalouspolitiikan ydinkohtia. Keskiajan kaupunkiautonomian huippuaikana kaupungit pyrkivät suojaamaan herruuteensa alistettua maaseutua. Kaupungit alistivat ensin maaseudun siten, että talonpojat joutuivat ostamaan tarpeelliset hyödykkeensä kaupungeista kaupunkikuluttajien intressien mukaisesti. Talonpojat velvoitettiin myymään tuotteitaan kaupungeissa – ulkopuoliseen ennakkomyyntiin ei suhtauduttu suopeasti. Kaupungit halusivat hankkia välityskaupan monopolin sekä ulkomaisia vapaakauppaoikeuksia. Tämänlainen kaupunkitalouspolitiikka säilyi senkin jälkeen, kun patrimoniaalibyrokraattiset valtiot alistivat kaupungit valtaansa. Se oli merkantilistisen kauppapolitiikan lailla lähellä valtion sydäntä. (Emt.: 160−161.)

Länsimainen kaupunki

Kaupunkitutkimuksen näkökulmasta merkillepantava asia on se, että Weber (1992) erotti länsimaisen kaupungin tyyppejä. Weber huomasi peltolaiskansalaiskaupungin tyypin tarkastellessaan kaupunkia osana poliittisia käsitteitä. Vain poliittisessa merkityksessä kaupunkeihin voitiin lukea erityisiä kaupunkialueita. Jotkin kaupungit saivat käyttää keskiajalla poliittis-hallinnollisista ja oikeudellisista syistä kaupunki-nimitystä, vaikka niiden asukkaista valtaosa sai elantonsa maataloudesta. Nämä kaupungit olivat peltolaiskansalaiskaupunkeja. (Emt.: 34.)

Weberin (1992) mukaan länsimaisessa kaupungissa on linnoitus, muuri ja varuskuntapaikka. ”Linnoituskaupunkien” muodostuminen oli keskeistä poliittisen erityismuodon syntymiselle. Kysymys oli siitä, kenellä oli linna hallussaan. Kuka tai ketkä kontrolloivat ympäröiviä maa-alueita? Sotilaallisen linnanrakennuksen historia on pitkä; linnoja saatettiin rakentaa jo ennen kuin hevoset valjastettiin sotakäyttöön ja sotavaunut keksittiin. Linnojen rakentaminen ei ollut ominaista vain Euroopalle – niitä tehtiin myös muualla maailmassa, kuten muinaisessa faraoiden Egyptissä ja Mesopotamian maakuningaskunnissa. On väärin väittää, että kaupunkien linnoitukset olisivat olleet vanhimpia, sillä myös rajaseuduilla kylät linnoittivat itsensä sodan pelon vuoksi. Kaupunkilinnakkeiden edeltäviä muotoja olivat ”herran linnat” eivätkä suinkaan paaluilla varustetutut kylät tai hätälinnakkeet. Linnoituskaupunkeja tarkasteltaessa on huomattava, että linnat ja muurit vaikuttivat ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan. Esimerkiksi vielä uuden ajan Saksassa henkilö luettiin aatellissäätyyn, mikäli tämän suku omisti linnan tai edes linnaraunion. Aikoinaan Välimeren alueilla, kuten Sisiliassa, kaupunginmuurien ulkopuolelle jääneistä ihmisistä tuli tuntemattomia; heidän yhteiskunnallinen asema oli hyvin heikko. Tietyillä yksittäisillä kaupungeilla ei ollut ollenkaan muureja, sillä ne profiloivat itsensä ”varuskuntakaupunkeina” ja sotaleireinä. Sparta on hyvä esimerkki Kreikan klassiselta kaudelta. (Emt.: 35−37, 42.)

Linnoituksen ohella markkinapaikka on tärkeä länsimaiselle kaupungille. Jokaisella kaupungilla on paikalliset markkinat, joiden avulla katetaan myös kaupungin ulkopuolisen väestön tarpeita. Kaupungeista voidaan puhua taloudellisessa mielessä oikeastaan vasta silloin, kun paikallinen väestö tyydyttää merkittävän osan tarpeistaan paikallisten markkinoiden kautta. Kaupunkilaisille itselleen markkinat ovat erityisen tärkeitä, sillä he voivat vaihtaa niiden yhteydessä erityistuotteita. Varhaisina aikoina kaupunki oli yhtäaikaisesti markkinoiden että oikoksen keskipiste. Oikoksen käsitteellä Weber tarkoitti taloutta eli kaikkia niitä henkilöitä ja esineitä, jotka oli alistettu vapaan kreikkalaisen kansalaisen omistusvaltaan. (Weber 1992: 24, 42.) Weber täsmensi:

”− − Missään tapauksessa kaupunkitalouspolitiikkaa ei voi pitää talouden universaalisena vaiheena. Sen sijaan voidaan puolustaa seuraavaa väitettä. Kaupungin paikalliset markkinat, joissa tapahtuu maatalouden ja maatalouden ulkopuolisten tuottajien ja paikalla asuvien kauppiaiden vaihtoa asiakassuhteen perusteella ja pääomattomissa erikoistuneissa pienyrityksissä, muodostavat eräänlaisen vaihtotaloudellisen vastakohdan niille riippuvaisille talouksille, jotka ovat erikoistuneet suunnitelmallisesti jaoteltuihin työ- ja luovutusvelvollisuuksiin. Kaupunkimarkkinoiden vastakohtana on siis herrahovissa tapahtuvaan työn kasaantumiseen ja yhteistyöhön perustuva sisäistä vaihtoa vailla oleva oikos. Vaihto- ja tuotantosuhteiden sääntely kaupungissa on vastakohta sille, miten eri taloudet yhdistyvät suoritusten organisoinnissa oikos-taloudessa.” (Weber 1992: 32−33; käännös Tapani Hietaniemi.)

Ruhtinaankaupungeissa ruhtinaat kattoivat päätarpeitaan paikallisten kauppiaiden ja käsityöläisten pakkotöillä sekä erinäisillä luontaispalveluksilla ja suorituksilla. Tarpeiden kasvaessa ruhtinaanhovit kääntyivät myös markkinoiden puoleen. Ruhtinaanhovista saattoi tulla markkinoiden ostovoimaisin asiakas. Tästä huolimatta kaupungit eivät tyytyneet jäämään vain pelkiksi oikoksen lisäkkeiksi. Mitä enemmän kaupungeissa tapahtui markkinavaihtoa, sitä enemmän niiden markkinaperustaisuus kasvoi. Kaupungeista kehittyi markkinakaupunkeja huolimatta niiden suhteesta suurtalouksiin (Weber 1992: 26). Weber (emt.) kirjoitti: ”Alun perin ruhtinaankaupunkeina syntyneiden kaupunkien taloudellinen merkittävyys kasvoi tavallisesti yhtä aikaa ruhtinaanhovien markkinoilla tapahtuvan tarpeentyydytyksen laajentuessa”. (Emt.: 26; käännös Tapani Hietaniemi.)

Weberin (1992) mukaan ruhtinaankaupungin tyyppiä lähelle tulivat sellaiset kaupungit, joissa muut suurkuluttajat tai koroillaeläjät määrittivät elinkeinonharjoittajien ja kauppiaiden ansaintamahdollisuuksia. Muiden suurkuluttajien kirjo oli laaja. Tavaroiden ostajina saattoivat olla poliittiset toimijat, virkamiehet ja maanherrat – tällöin kaupunkien toiminta perustui poliittisiin ja patrimoniaalisiin tuloihin. Peking edusti Weberille virkamieskaupungin tyyppiä, kun taas Moskova oli ennen maaorjuuden lakkauttamista tyypillinen ”maankoroilla elävä kaupunki”. Weber teki länsimaisten kaupunkien osalta relevantin jaottelun ”kuluttajakaupunkeihin”, ”tuottajakaupunkeihin” ja ”kauppiaskaupunkeihin”. Kuluttajakaupungeissa suurkuluttajien ostovoima perustui kapitalistisesta rahataloudesta saataviin korkolähteisiin sekä valtion maksamiin rahaeläkkeisiin. Elinkeinonharjoittajien ja kauppiaiden tulovirta oli riippuvaista siitä, että kaupungissa asui näitä suurkuluttajia. Weberille Arnhem kuvasti esimerkkiä kuluttajakaupungista. Tuottajakaupungit edustivat modernia kaupunkityyppiä; ne hyötyivät varsinkin manufaktuureista, kotiteollisuudesta sekä tehtaista. Kaupunkien tarkoituksena oli huolehtia ympäröivien alueiden tarpeista – näin oli tapahtunut muun muassa Bochumissa ja Essenissä. Työläiset ja käsityöläiset olivat tuottajakaupungeissa massakuluttajia. Joissain tapauksissa myös maanomistajat ja kauppiaat saattoivat olla suurkuluttajia. Kauppiaskaupungeissa verotuskyky ja ostovoima perustuivat tuottajakaupunkien lailla elinkeinoyrityksiin, mutta elinkeinoliiketoimia käytiin paikallisilla markkinoilla silloin kun kysymykseen tulivat paikalliset vähittäiskauppiaat. Nämä kaupungit hankkivat vieraita tuotteita, joita ne joko varastoivat omalle alueelleen tai myivät muualle välityskauppakaupunkeina. Monet kauppiaskaupungit useimmiten yhdistivät nämä toiminnot. Hansaliittoon kuuluneet kaupungit veivät esimerkiksi Hansan silliä. Kaukokauppaan yhdistyvät liiketoimet tapahtuivat pääosin ulkomailla. (Emt.: 27−28.) Monet peltokansalaiskaupungit siirtyivät liukuvasti kuluttajakaupunkeihin, tuottajakaupunkeihin ja kauppiaskaupunkeihin (Emt.: 34).

Edellä kuvattujen tyyppien muodostamisen jälkeen Weber (1992) ryhtyi luonnehtimaan patriisikaupunkien ja plebeijikaupunkien tyyppejä (emt.: 87, 125). Patriisivallan aikana epäyhtenäiset patriisisuvut, joiden sosiaalinen vaikutusvalta perustui maanomistukseen, kaappasivat valtaansa kaupunginhallinnon. Italiassa ja valtaosassa Pohjois-Eurooppaa patriisisukuja olivat käytännössä ne, joihin yhdistyi ritarinkaltainen elämänkäytäntö. Tämä käytäntö ei ainoastaan antanut oikeutta osallistua turnajaisiin tai vastaanottaa läänityksiä, se mahdollisti tasa-arvoisen aseman suhteessa muihin ritarisäätyihin, jotka eivät vaikuttaneet kaupungeissa. Venetsiassa patriisisukujen valta johti erityisen kaupunkiaatelin syntyyn. Antiikin aikana kaikki patriisikaupungit olivat rannikkokaupunkeja. (Emt., 88−89, 109.) Vähitellen patriisien määrä kaupungeissa kasvoi. Tämän seurauksena ammattiyhteenliittymien veljeytymät eli popolot haastoivat patriisiylivallan. Tuloksena oli verisiä konflikteja, joiden yhteydessä aateliset vetäytyivät kaupungeista linnoihinsa. Niistä käsin he kävivät sotaa popoloa ja kansalaisarmeijaa vastaan. Italiassa popolo ei tarkoittanut vain taloudellista termiä – siihen liittyi myös poliittinen puoli. Kysymyksessä oli poliittinen yhteisö kommuunissa; se pystyi haalimaan virkamieskuntaa, järjestämään varainhoidon sekä muodostamaan jopa oman sotalaitoksensa ja verojärjestelmänsä. Popolo oli ennen kaikkea vallankumouksellinen ja tietoisen illegitiimi poliittinen muodostuma – sen jäseniin kuului esimerkiksi käsityöläisiä ja yrittäjiä. Kukoistuskautenaan popolo onnistui saattamaan aatelisit negatiivisesti privilegioituun asemaan. Antiikin Roomassa plebeijien erityisyhteisöjen kehittyminen eteni samankaltaisesti kuin popolon muodostuminen. (Emt.: 125−131, 133.)

Weber (1992) erotti länsimaisen kaupunkiyhteisön tyypin. Weberin (emt.) mukaan on väärin sanoa, että kaikki kaupungit maailmassa olisivat alun perin olleet yhteisöjä taloudellisessa mielessä. On myös väärin väittää, että kaikki linnakkeet olisivat poliittis-hallinnollisessa mielessä olleet yhteisöjä. Lähi-idässä kaupunkiyhteisöt olivat väliaikaisia, mutta Aasiassa niitä ei ollut ollenkaan yksittäisiä ja eristäytyneitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Aasiasta voidaan erottaa vain kaupunkiyhteisöjen alkumuotoja. Aasialaisilla kaupungeilla oli toki linnoituksensa ja markkinatkin. Kiinassa rakennettiin valtavasti puolustusmuureja; lisäksi merkittävä osa kaupungeista oli linnoitettuja toisin kuin Japanissa. Aasiassa oli myös oikeuspiirejä, joiden sisälle suuret elinkeinoelämän keskukset luettiin. Huolimatta näistä piirteistä, aasialainen kaupunkityyppi oli aivan toisenlainen verrattuna esimerkiksi Pohjois-Euroopan kaupunkityyppiin. (Emt.: 42.) Weber (emt.) huomasi ratkaisevan eron:

”Erityistä, kaupungin kansalaisia sellaisinaan koskevaa materiaalista tai prosessioikeutta tai heidän autonomisesti asettamiaan tuomioistuimia ei Aasian kaupungeissa tunnettu. − − Autonominen kaupunkien hallinto oli Aasiassa tuntematonta tai siitä oli ainoastaan alkumuotoja.  Ennen kaikkea – ja tämä on kaikkein tärkeintä – kaupunkia ei ollut erityisenä yhteenliittymänä eikä myöskään kaupunkikansalaisen käsitettä vastakohtana maaseudun asukkaalle. Niistäkin oli ainoastaan alkumuotoja. Kiinalainen kaupungin asukas kuului oikeudellisesti sukukuntaansa ja sitä kautta kotiseutunsa kylään. Kylässä oli esi-isäin temppeli, johon kaupunkilainen ylläpiti huolellisesti suhdettaan. Samalla tavoin myös venäläinen kaupungissa elinkeinoaan harjoittava kylän asukas pysyi oikeudellisesti ’talonpoikana’. Intialainen kaupungin asukas oli lisäksi vielä kastinsa jäsen.” (Weber 1992: 43; käännös Tapani Hietaniemi.)

Weberin (1992) historiallisten länsimaisten kaupunkien tunnuspiirteisiin kuuluvat kaiken kaikkiaan seuraavat elementit: (1) linnoitus. (2) markkinat. (3) oma tuomioistuin ja vähintäänkin osittain oma oikeus. (4) yhteenliittymäluonne. (5) vähintäänkin osittainen autonomia ja autokefalia. Länsimaiset kaupungit kuuluivat osaksi sääty-yhteiskuntia: niissä oli erillisiä kansalaissäätyjä, jotka edustivat privilegioiden haltijoita. Täsmennettäköön, että täydessä merkityksessään länsimaisten kaupunkien oli vaikea täyttää kaikkia kriteereitä. Esimerkiksi keskiajalla kaupunkeihin sisältyi osittain yllä esitettyjä piirteitä. Todellisia kaupunkiyhteisöjä on entistä haasteellisempaa erottaa 1700-luvulta. (Emt.: 42, 157.)

Kaupunkiporvariston esivalta rikkoi perinteisen patrimoniaalisen herranvallan. Kapitalistinen järjestelmä syrjäytti feodaalijärjestelmän eli läänityslaitoksen ja sai aikaan modernin kaupungin esiasteen (Weber 1992). Porvarien asema oli kieltämättä tärkeä, mutta tämä ei selitä kokonaan sosiaalisen kapitalismin syntyä. On syytä painottaa, että Weberin idea liittyi etenkin protestanttisen etiikan rooliin. Weber (1980) näki, että kapitalismi oli antiikin kaupungeissa poliittista ja irrationaalista kapitalismia, kun taas keskiajalla syntyi rationaaliseen kapitalismiin luettava porvarillinen yrityskapitalismi, joka loi pohjan modernille teolliselle kapitalismille. Tietynlainen talouseetos eli kapitalismin henki vauhditti modernin kapitalismin syntyä.

Protestanttisella etiikalla oli huomattava merkitys kapitalismin kehitykseen siten, että se sai ihmiset kutsumuksesta tekemään ahkerammin ja rationaalisemmin töitä.

Weber piti protestanttisen etiikan ihannekuvana menestyvää yrittäjää. (Emt.) Mainittakoon tässä kontekstissa se fakta, että Die Stadt täydensi hyvin Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus-teosta, joka ilmestyi vuosina 1904 ja 1905.

Porvarillisessa yrityskapitalismissa kaupunkeihin vaikuttivat byrokraattiset koneistot, joita ei ollut ainoastaan virkamieskaupungeissa. Weber (1968a) katsoi, että byrokratia on yksi vaikeimmin tuhottavista sosiaalisista rakennelmista. Sen avulla sosiaalinen toiminta muutetaan rationaalisesti organisoiduksi toiminnaksi. Sosiologisesti katsottuna byrokraattisen valtion kehitys oli läheisessä suhteessa modernin kapitalismin kehitykseen. Toimiakseen hyvin modernit kapitalistiset yritykset odottivat oikeudellista ja hallinnollista järjestelmää, jonka toimintoja voitiin rationaalisesti ennakoida. Yritykset nojautuivat hyvin pitkälti laskennallisuuteen, joka oli erittäin tärkeää myös valtion virkamiehille. (Emt., 987, 1394–1395.) Weber (2009) näki, että moderni valtio on laitosmainen herruusyhteenliittymä, jossa puolueettomat virkamiehet toteuttavat esimiestensä käskyjä. Velvollisuudentuntoiset virkamiehet uskovat lainsäädäntöön, jossa luodaan rationaalisesti lakeja. Yliopistoissa koulutetuilla juristeilla on ollut huomattava merkitys länsimaiden poliittisille rakenteille. Hallintohenkilökunnan tottelevaisuutta selittivät jo varhain monenlaiset henkilökohtaiset intressit: virkamiehet halusivat pitää kiinni sosiaalisesta kunniastaan sekä erilaisista palkitsemisista. Ammattitaitoiset virkamiehet halusivat puolustaa arvokkuuttaan, sillä he pelkäsivät, että yleinen oppimattomuus olisi uhka valtiokoneiston tekniselle ylläpidolle. (Emt.: 72−78, 86−97.)

Tutkijoiden tulkinnat

Esittäkäämme seuraavaksi viisi tulkintaa kaupunkitutkijoilta, jotta on mahdollista muodostaa riittävän tarkka kuva Weberin erottamasta länsimaisesta kaupungista.

Kaupunkitutkija Peter Saunders (1986) painottaa niitä Weberin (1958) esittämiä havaintoja, joiden mukaan kaupunkiyhteisön käsite laajasti ymmärrettynä soveltuu ainoastaan länsimaiden tarkasteluun. Saunders näkee, että Weberin erottamat tunnuspiirteet kuvastavat selvästi ideaalia länsimaisen kaupungin tyyppiä, joka on hyödyllinen analyysityöväline historiallisia jaksoja koskeville analyyseille. Kaupunki-kirjassa Weberin suosima ideaalityyppien menetelmä näyttäisikin korostuvan erityisesti. (Saunders 1986: 34−36.) Useat tutkijat ovat pitäneet sitä kaikkein pisimmälle vietynä taloudellisen sosiologian typologiana. Sen pohjalta on kehitetty useita tyypittelyn menetelmiä.

Saundersin lailla kaupunkitutkijat Hartmut Häussermann ja Anne Haila (2005) ovat perehtyneet Weberin (2000) kirjoituksiin. Häussermann ja Haila tulkitsevat, että Weberin ajatukset olivat varsin vallankumouksellisia: porvariston tuli kantaa sosiaalinen, kollektiivinen vastuu keskiaikaisessa kaupungissa. Kaupan vilkastuminen varhaiskapitalistiseen kaukokauppaan liittyneen tavaranvaihdon myötä toi suuria tuloja porvareille, jotka alkoivat merkittävinä maanomistajina kantaa kollektiivisessa mielessä sosiaalista huolta siitä, ettei köyhälistö pilaisi heidän mainettaan Hansaliitossa. Esikapitalistisessa vanhassa maailmassa pitkien etäisyyksien kauppaa tehtiin alueiden välillä, mutta suurimmassa osassa tunnettua maailmaa kauppa rajoittui paikalliseksi. Eläminen keskiajan kaupungissa, jonka Weber näki poliittisena yhdistymisenä eli korporaationa, tarkoitti todella parempaa sosiaalista statusta valtakunnan kansalaisille. Kaupungeista nousi hyvin pitkälti porvarien ja heidän säätyoikeudellisen aseman ansiosta sosiaalisen ja kulttuurisen innovaation keskuksia, joista osa integroitui moderniin kapitalismiin nopeammin. (Häussermann & Haila 2005: 50–53.)

Kaupunkitutkija Yuri Kazepov (2005) on tulkinnut Weberin (1922) ajattelua puolestaan instituutioiden tutkimisen näkökulmasta. Kazepov tulkitsee, että Weber vaikutti Émile Durkheimin ohella uuden institutionalismin kehitykseen. Durkheim näki laillisen järjestelmän ylläpitävän yhteiskuntaa ja Weber kysyi puolestaan, mitkä kulttuuriset säännöt määrittelevät sosiaalisia rakenteita ja määräävät sosiaalista käyttäytymistä. Kazepovin mukaan Weber rakensi kontekstisidonnaisen rationaalisen lähestymistavan, jonka mukaan rationaalisuus ja valinta tulee ymmärtää ajan ja yhteiskunnan instituutioiden konteksteissa. Weberin länsimainen kaupungin käsite viittaa instituutioon: se rakentaa valtion kanssa erilaisia asiasidonnaisia sekoituksia ja muokkaa ihmisten maailmankuvaa. Kaupungit ja muut instituutiot ohjaavat kahden tai useamman yksilön käyttäytymistä – niiden tehtävänä on koordinoida erilaisten toimijoiden suhteita, säännöstellä varojen myöntämistä ja rakentaa konflikteja. Politiikalla on aina ollut institutionaalisessa kontekstissa huomattava merkitys. (Kazepov 2005: 5−7, 9.) Kazepov (emt.) kirjoittaa: ”Toimijoiden ei vain oleteta sisällyttävän sosiaalisia normeja ’sosialisaation’ aikana, vaan heidän tulee myös aktiivisesti rakentaa kognitiivista runkoa ja ’instituutioita’” (emt.: 7−8). Instituutiot tarjoavat rakenteellisen kontekstin toiminnalle − ne on nähtävä valtasuhteiden tuloksena syntyneitä konstruktioina (Emt.: 8).

Sosiologit Jukka Gronow ja Pertti Töttö (2006) tulkitsevat persoonattoman ja objektiivisesti toimivan virkamieskoneiston merkitystä Weberin (1956) ajattelussa. Gronow ja Töttö katsovat, että Weberille virkamiehet ovat poliittisten hallintojärjestelmien neutraaleja edustajia. Esimerkiksi parlamentin apuna toimiva virkamiehistö on hyvin organisoitunutta ja koulutettua – se saa palkkansa itsenäisesti tehdystä virkatyöstä. Tämän työn tarkoituksena on palvella poliitikkojen työskentelyä. Virkamiehistö edustaa legaalin herruuden tyypin puhtainta muotoa, byrokraattista herruutta, joka ylittää kaikki muut hallinnan muodot kurinalaisuuden, pysyvyyden, tarkkuuden ja tiukkuuden osalta. Byrokraattinen herruuden käsite viittaa länsimaisen modernin oikeusvaltion ja kapitalismin perustaan, missä edellytetään sääntöjen noudattamista. Tavallisen kansalaisen ei tarvitse sen enempää kyseenalaistaa tai pohtia niiden sisältöä ja perustaa – riittää, että luottaa järjestelmän toimivuuteen ja elää sen sisällä. Byrokraattinen herruus ei esiinny vain poliittisen hallintajärjestelmän instituutioissa, vaan myös puolueissa, kirkossa ja suuryrityksissä. Weberille byrokratia ja byrokraattinen herruus eivät ota huomioon mitään arvolähtökohtia tai päämääriä, koska niiden tehtävänä on pysyä neutraaleina, tunteettomina ja epäpersoonallisina. Kaikki rahassa mitattavat asiat ovat aina ensisijaisia byrokraattiselle koneistolle, joka ruokkii kapitalismin vahvistumista. (Gronow & Töttö 2006: 320−322.)

Gronowin ja Tötön lailla kaupunkitutkija Richard Sennett (2004) tulkitsee Weberin (2001) byrokraattisen herruuden käsitettä. Sennett huomaa, kuinka Weber erotti byrokraattiseen herruuteen liittyvän pyramidin, josta tuli 1900-luvulla suurten organisaatioiden hallitseva rakenne, etenkin fordismissa. Weber oli ennen kaikkea vakuuttunut Otto von Bismarckin (1815–1898) pyrkimyksistä tavoitella yhteiskuntasopimusta saksalaisten työläisten kanssa tarjoamalla ministereiden räätälöimää pyramidista mallia, joka takaisi jokaiselle saksalaiselle paikan yhteiskuntajärjestyksessä. Malli oli houkutteleva sen pyramidi-muodosta johtuen; ratkaisu mahdollisti sen, että organisaatiot voisivat sijoittaa yhä enemmän ihmisiä alatasoille samalla tavalla kun puolustusvoimiin mahtuu loputon määrä jalkaväkeä. Kysymys oli siviili-instituutioiden militarisoinnista, joka myöhemmin antoi vaikutteita hyvinvointivaltioiden rakentumisille. Hyvinvointivaltiotkin asettuivat osaltaan pyramidin muotoon, sillä sosiaalidemokratian mukaisesti sosiaalietuudet ovat universaaleja perusoikeuksia. Pyramidisen mallin omaksumisesta hyvinvointivaltioon seurasi se, että sosiaalietuuksia vastanottaneet asiakkaat joutuivat ajattelemaan byrokraattien eli weberiläisten virkamiesten lailla omia asioita hoitaessaan – ainutlaatuinen yksilöllinen kohtelu ja hoivan puute jäivät pysyviksi ongelmiksi. Byrokraattiset säännöt alkoivat palvella byrokratiaa itsessään: järjestelmä keskittyi vain ja ainoastaan itsensä ylläpitoon ja ruokkimiseen sen sijaan, että sen pyrkimyksenä olisi ollut ainutlaatuisen hoivan tehokas jakaminen. (Sennett 2007: 32−38.)

Konflikti ja karisma

On muistettava, että Weber määritteli konfliktin. Weberin määritelmää ei ole syytä unohtaa kaupunkitutkimuksissa, vaikkakaan se ei ole suomalaisen kaupunkipolitiikan osalta keskeisin. Weberille (1994) sosiaalinen suhde kääntyy konfliktiksi eli vallasta (macht) kamppailuksi silloin kun toimija omasta halustaan harjoittaa tarkoituksellista toimintaansa kohdaten ryhmän tai ryhmien luoman resistanssin (Emt.: 13).

Weberin (1994) erottamissa rauhanomaisissa konflikteissa ei käytetä fyysistä väkivaltaa toisin kuin vastustajan tuhoamiseen liittyvissä verisissä konflikteissa, joiden yhteydessä kaikki säännöt voidaan laittaa syrjään. Rauhanomaiset konfliktit kuvastavat kilpailua niin kauan kuin kysymykseen tulevat muodollisesti rauhanomaiset yritykset saavuttaa hallintavaltaa erilaisten ilmaantuvien mahdollisuuksien yhteydessä sekä etujenjaossa, joka kiinnostaa eri osapuolia. Kilpailuprosessi on säänneltyä sen päättymiseen saakka ja tiettyyn hetkeen asti, milloin keinoja aletaankin käyttää järjestyksen ylläpitoon. Konflikteihin liittyy sosiaalista valintaa siltä osin kun kysymykseen tulevat yksilöille ilmaantuvat suhteelliset mahdollisuudet heidän omana elinaikanaan. Biologisesta valinnasta on kysymys silloin, kun konflikteissa on kysymys yksilöiden perittyjen ominaisuuksien tuomista mahdollisuuksista selviytymiseen. Kaikki tyypilliset kamppailut ja erilaiset kilpailun muodot laajassa skaalassa johtavat enemmin tai myöhemmin niiden yksilöiden voittoon ja selektiiviseen valintaan, joilla on vahvoja henkilökohtaisia ominaisuuksia. Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että monet yksilöt hyötyvät aika ajoin onnesta, sattumasta ja yksittäisistä tapahtumasarjoista. Konfliktien luonteella ja tapahtumapaikalla on paljon merkitystä sen suhteen, missä määrin yksilöllisistä henkilökohtaisista ominaisuuksista voi hyötyä. Kyseeseen voi tulla sopeutuvaisuus, luova omaperäisyys, vahva fyysinen voima, henkinen kyvykkyys, keuhkojen teho, uskollisuus esimiehille taikka häikäilemätön oveluus ja kierous. (Emt., 13−14.) Weber (1968b) kirjoittaa myös karismasta tietynlaisena yksilöllisenä persoonallisuutena, mitä voidaan käyttää yhtenä auktoriteetin perustana esimerkiksi ”legaalin herruuden” tai ”traditionaalisen herruuden” sijasta (emt., 46, 48, 52). Puhdas karisma on Weberille (1968a) vieras suhteessa taloudellisiin tekijöihin, sillä se yhdistyy mission tai jonkun henkisen velvollisuuden luomaan kutsumukseen (emt., 1113). Weberille (1968a; 1994) konfliktit antavat mahdollisuuden uudelle sosiaaliselle järjestykselle, jota ylläpitävät sankarilliset ja karismaattiset yksilöt (Emt.).

Weberille (1994) sosiaalisen valinnan kaikissa prosesseissa ei ole kysymys konflikteista, vaan ensisijaisesti sosiaalinen valinta yhdistyy yksilöllisiin ominaisuuksiin ja tietynlaiseen käyttäytymiseen, joiden myötä on suurempi todennäköisyys saavuttaa etuja ja kiinnittyä erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Aviomiehen, rakastajan, parlamentin jäsenen, menestyvän liikemiehen ja pääjohtajan roolit toimivat hyvinä esimerkkeinä tässä kontekstissa. Sosiaalisen valinnan käsitteen kautta ei kuitenkaan täsmenny, missä määrin valinnasta koituvat erilaiset hyödyt sosiaaliselle menestykselle ovat peräisin konflikteista itsestään. Konfliktin käsitettä voikin käyttää vain, jos on havaittavissa aito kilpailuprosessi, jota ei voi mitenkään välttää. Sosiaalinen selektiivisyys tulee aidon havaitun konfliktin kautta väkisin kysymykseen − varsinkin jos ei ole havaittavissa mitään mahdollisuuksia tukahduttaa konfliktia. Vaikkakin kaikki kilpailumahdollisuudet onnistuttaisiinkin utopiassa täysin poistamaan, syntyy silti jonkinasteista piilevää sosiaalista tai biologista valintaa, joka suosii niitä, jotka pystyvät parhaiten sopeutumaan olosuhteisiin. Empiirisellä tasolla konfliktin eliminointi ei voi mennä niin pitkälle, etteikö jonkinlaiselle sosiaaliselle valinnalle jäisi tilaa. Periaatteessa pakostikin biologinen valinta säilyy. (Emt.: 13−15.)

Uusweberiläinen kaupunkiteoria

Ranskalainen Patrick Le Galès[1] nostaa Weberin ajatukset keskiöön kirjassaan European Cities – Social Conflicts and Governance. Bretagnesta kotoisin oleva Le Galès työstää Weberin kirjallisen tuotannon innoittamana uusweberiläisen kaupunkiteorian eurooppalaisesta kaupungista, jota seuraavaksi kuvataan. On luontevaa edetä Weberin länsimaisen (ja eurooppalaisen) kaupungin historiasta eurooppalaisen kaupungin kontekstiin – näkemys kaupungista toisin sanoen tarkentuu ja päivittyy. Aloittakaamme käsitteen määrittelyllä, minkä jälkeen eurooppalaista kaupunkia tarkastellaan laajemmassa historiakatsauksessa. Sen Le Galès ulottaa keskiajalta aina Euroopan unionin aikaan. Hän painottaa erityisesti valtionmuodostusta sekä ajassa kehittyvää ”kaupunki-valtio-suhdetta”, jonka ymmärtäminen on kaupunkipoliittisen tutkimuksen kannalta ehkä kaikkein tärkeintä. Historiakuvauksen jälkeen tuokaamme esille Le Galèsin painottamat kolme keskeistä käsitettä, jotka ovat ”paikallinen yhteiskunta”, ”kollektiivinen toimija” ja kaupunkien hallinta. Mainittakoon, että yhtenä tarkoituksena on viedä edellä kuvattu konfliktin käsite eurooppalaisen kaupungin kontekstiin.

Eurooppalainen kaupunki

Patrick Le Galèsin (2002) mukaan eurooppalaiset yhteiskunnat ovat erityislaatuisia institutionaalisuutensa sekä alueellistumisensa kautta. Yhteiskuntien omalaatuisuus heijastuu eurooppalaisiin kaupunkeihin, jotka eivät ole ainoastaan kapitalismin muutoksien muokkaamia. Eurooppalaisille kaupungeille tunnuspiirteitä ovat julkisen sektorilla työskentelevien keskiluokkaisten ihmisten runsaus, kaupungin kokonaisuuden etua ajavat vahvat valtuustot ja kaupunginjohtajat, pitkän perinteen omaava spatiaalinen kaupunkisuunnittelu sekä julkisten ja yksityisten palveluiden sekoitus. Le Galès kuvaa, kuinka eurooppalaista kaupunkia ovat pitkään muovanneet kirkko, vahvat perheet ja sukulaissuhteet, individualismi, kolonisaatio, teollinen vallankumous, valtio, hyvinvointivaltio sekä kulttuuri. Eurooppaa ja eurooppalaista kaupunkia on yleensä luonnehdittu sosiaalisesti hierarkkisiksi. Maanomistussuhteet, paikallinen juurtuminen sekä kulttuurinen traditio ovat tekijöitä, joita ei voida sivuuttaa eurooppalaista kaupunkia määriteltäessä. (Emt.: 1−30.)

Eurooppalaista kaupunkia ei voida Le Galèsin (2002) mukaan ymmärtää, jos sitä ei nähdä osana laajempia prosesseja ja politiikan kehittymisen evoluutiota. Kaupungit-kansallisvaltiot-suhteen, eurooppalaisen kaupungin pitkän historian, globalisaation ja Euroopan integraatiokehityksen sekä erilaisten intressien kautta voidaan tarkastella parhaiten eurooppalaisia kaupunkeja. ”Historiallisen hallitsemisen” (ruling) ymmärtäminen on merkittävää, jotta eurooppalaista kaupunkia voidaan tarkastella perusteellisesti. Lisäksi ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin ilmenevien hallinnan muotojen hahmottaminen vertikaalisessa tasojärjestelmässä on aivan oleellista. (Emt.: 1−30.)

Tulee muistaa, että eurooppalaiset kaupungit ovat vankkoja, moninaisia, rotevia ja jykeviä kokonaisuuksia urbaanissa maailmassa. Ne ovat kulttuuriselta identiteetiltään rikkaita paikkoja, joilla on linkkejä muihin paikkoihin. Näiden paikkojen sisällä ryhmät ja organisaatiot etsivät toistuvasti uusia integraation ja hallinnan muotoja. Eurooppalaistuminen ja globalisaatio eivät ole tarkoittaneet kaupunkien totaalista liukenemista ja fragmentaatiota. Kaupungit eivät ole myöskään täysin etääntyneet kansallisvaltioista. Vaikkakin jotkin eurooppalaiset kaupungit ovat lisänneet autonomista asemaansa, ne ovat silti eurooppalaisen kansallisvaltion sisään rakennettuja ehjiä kokonaisuuksia. Valmiiksi niitä ei pidä koskaan kuitenkaan luonnehtia. Valtion ja Euroopan idea on ollut perimmältään turvata kaupunkia. Rakennemuutokset ovat tosin ilmentäneet uhkaa eurooppalaiselle kaupungille, mutta vain toistaiseksi. Eurooppalaisen kaupungin rakennettu malli onkin riittävän kestävä. Esimerkiksi vahvistunut metropolikehitys, fragmentaatioprosessi sekä urbaani kasvu eivät Euroopassa ole tarkoittaneet historiallisten keskustojen sosiaalisen ja taloudellisen elinvoimaisuuden heikkenemistä. Urbaani kasvun, verkostojen sekä globalisaatioprosessien on sanottu merkitsevän eurooppalaisen kaupungin loppua. Nämä ovat onneksi olleet vain trendejä. (Emt: 1−30, 260–276.)

Kaupungit ja valtio (Kaupunki-valtio-suhde)

Le Galèsin (2002) mukaan keskiaikaisella kaupungilla on avainrooli Euroopan keksimisessä ja ymmärtämisessä. Kunnallinen vallankumous vaikutti eurooppalaisten kansallisvaltioiden syntyyn. Se alkoi liikkeenä 900-luvulta eteenpäin luoden paikallisia yhteiskuntia, jotka vaativat nimiä ja toimilupia lääninherroilta. Vallankumous jatkui läpi keskiajan ja se mahdollisti kunnallisen autonomian hankinnan aatelisilta asteittaisesti. Autonomian saamiseen vaadittu aika vaihteli valtavasti Euroopan eri osissa. Esimerkiksi Italiassa vallankumous tapahtui aikaisemmin. Kuntien luomisen edellytykset perustuivat perustamiskirjojen ohella otollisiin olosuhteisiin, lääninherrojen henkilökohtaisiin tarpeisiin, kompromisseihin sekä porvareiden lisääntyneeseen hyvinvointiin. Kunnallinen vallankumous mahdollisti kaupunkien porvareiden (jotka muodostivat uuden säädyn) harjoittaa kauppaa, kontrolloida ammatteja sekä kehittää kaupankäyntiään. Kiltoihin kuuluneiden porvarien valta johti enemmissä määrin demokraattisten instituutioiden muodostumiseen ja erityislaatuisen urbaanin lain syntymiseen. Porvariston synty oli merkittävää keskiajalla, jolloin suurinta valtaa oli ylläpitänyt roomalaiskatolinen kirkko paavin johdolla. Paavilla oli paljon valtaa kuninkaiden nimityksiin ja erottamisiin. Le Galès painottaa, että kirkolla oli paavi-instituution johdosta käytössään ylivoimainen ideologinen valtaverkosto, joka ulottui paikalliselta tasolta aina pirstoutuneelle valtakunnan tasolle asti. Porvarien muodostamat allianssit sekä joidenkin porvarien ja aateliston muodostamat liitot olivat osa sitä merkittävää toimintaa, joka vahvisti erilaisten instituutioiden muodostumista Euroopassa. Porvarien harjoittaman kontrolloinnin vuoksi kaupunkeihin kehittyi vähitellen köyhälistö, jonka oli hyvin vaikea päästä harjoittamaan mitään kunnollista ammattia. (Emt.: 31–43.)

Le Galès (emt.) kuvaa, miten syntyneet kunnalliset instituutiot joutuivat porvarien, vauraiden suurperheiden, lääninherrojen sekä kuninkaan edustajien välisiin konflikteihin. Kunnallinen vallankumous synnytti poliittisen auktoriteetin, joka teki kaupungista kollektiivisen toimijan ja vahvisti urbaanien paikallisten yhteiskuntien koherenssia muihin valtaryhmittymiin nähden. Vallankumous muutti tapaa, jolla politiikkaa tehtiin Euroopassa; se enteili nykyisien kansallisvaltioiden perustamisten kehittymistä. Alun perin urbaanin hallinnon ilmentymä perustui kaupungin puolustukseen muilta kaupungeilta. (Emt.: 31–43.)

Le Galès (emt.) korostaa, miten kaupungit olivat laboratorioita demokratian eri muotojen kokeiluille. Syntyneissä urbaaneissa paikallisissa yhteiskunnissa demokratiaa muokattiin ja se uudelleenkeksittiin. Kunnallisen korporaation jäsen, veronmaksaja sekä omaisuudenperijä, olivat keskiajan feodalismin aikana radikaaleja innovatiivisia käsitteitä. Syntyneet uudet urbaanit hallinnot olivat erilaisten intressien kompromissien tulosta. Erilaiset liittoumat, perheet sekä alueet antoivat rakennelman poliittiselle elämälle. Huolimatta lukemattomien erilaisten tilanteiden vaihtelevaisuudesta, kunnalliset valtamuodot olivat yleisesti organisoituneet asukkaiden muodostamien ryhmittymien ympärille. Esimerkiksi kunnallisten valtuustojen, toimikuntien sekä toimeenpanevan virkavallan merkitys kasvoi uudessa urbaanissa kontekstissa. Johtaviin asemiin nimitettiin henkilöitä pääasiassa johtavien perheiden intressien mukaisesti. Vahvat perheet (esim. Fuggers ja Ausburg) kykenivät säilyttämään paikkansa valtuustoissa ja kontrolloimaan muiden paikallisten yhteiskuntien muodostamia hallintoja. Oligarkkisvivahteisten järjestelmien perustaminen oli yleistä. Alliansseja muodostettiin ja vahvojen perheiden asemia vakiinnutettiin järjestettyjen perheenjäsenten naimisiinmenojen kautta. (Emt.: 40–43.)

Le Galès (emt.) kuvaa, kuinka demokratian eri muotoja noudattaneet kaupungit yrittivät näyttäytyä yhtenäisinä kokonaisuuksina kun ne veivät asioita eteenpäin kuninkaille, jotka toistaiseksi olivat varsin heikoissa asemissa feodaalijärjestelmän aikana. Monet kuninkaat olivat riippuvaisia todellista valtaa pitävistä herttuoista, jotka kontrolloivat suuria armeijoita. Länsimaisten kansallisvaltioiden kehittyminen (mitä toistaiseksi heikot kuninkaat ajoivat) oli vastakkainen prosessi kaupunkien kehittymiseen nähden, vaikkakin kaupungeilla oli merkitystä kansallisvaltion muodostukseen. Kansallisvaltioiden synty Eurooppaan on ajoitettu keskiajan lopulle ja absolutismin ajan alkuun[2].  Muodostumisprosessi oli erilainen Euroopan eri osissa johtuen siitä, että pienet kuningaskunnat, keisarikunnat ja kaupunkivaltiot olivat lähes kaikkialla konflikteissa keskenään. Vuosien 1270 ja 1360 aikana syntyivät kuitenkin Ranska, Englanti ja Skotlanti. Absolutismin eli itsevaltiuden aikana kyltymättömät valtiot alkoivat tosissaan estää kaupunkeja, joista oli ehtinyt muodostua niille ulkoisia uhkia. Vähitellen Euroopassa siirryttiin perinnölliseen kuninkuuteen ja vallankeskitys meni huippuunsa etenkin Ranskassa[3]. Monet keskiajalta periytyneet valtiot olivat pirstaleisia. Keskusvaltaa oli tarkoitus lujittaa tehostamalla veronkeräystä sodankäyntiä varten, rajoittamalla aateliston aikaisempaa valtaa sekä heikentämällä säätyvaltiopäivien asemaa. Kuninkaat saattoivat absolutismissa liittoutua vahvojen porvarien kanssa aatelistoa vastaan. (Emt.: 40–52.)

Le Galès (emt.) mainitsee, että on olemassa erilaisia teorioita eurooppalaisten valtioiden synnystä. Eräät teoriat korostavat kaupunkeja konservatiivisina voimina, jotka peittosivat taakseen valtion muodostuksen. Toiset teoriat puolestaan korostavat kaupunkien sankarillista vastustusta. Jos urbanisaatio oli voimakasta, niin tällöin feodaalijärjestelmä oli heikko (esim. Alankomaat ja Sveitsi). Tällöin valtionmuodostus oli vaikeampaa. Eteläisessä Englannissa, läntisessä Saksassa sekä kaupunkivaltioiden Pohjois-Italiassa kaupungit dominoivat erityisesti. Etelä-Englannissa kaupungeille oli muodostunut erikoissuhteita kruunuun. Läntiseen Saksaan oli ehtinyt taas syntyä kaupunkien muodostamia liittoja kun taas Pohjois-Italiassa kaupunkivaltiot ja tiheät kaupunkiverkostot kukoistivat vielä toistaiseksi. Italiassa ja Saksassa kaupunkien muodostamat liitot sekä porvarien luoma vauraus estivät varsin hyvin valtion muodostamista. Pohjois-Euroopan Hansaliitto[4] kykeni porvarien solidaarisuuden ja kaupan kontrolloinnin kautta hidastamaan kansallisvaltion kehittymistä. Hansaliiton merkittäviä kauppakaupunkeja olivat 1400-luvulla Reeveli, Hampuri, Lyypekki, Kristiania, Brügge ja Trondheim, Liitto kilpaili kansallisvaltioiden kontrolliin joutuneiden kaupunkien kanssa. Puolassa kaupunkien kehittymistä hidastettiin, sillä maaseudun aatelisto valitsi kuninkaansa. Urbanisaatio oli heikkoa Espanjassa, Skandinaviassa, Skotlannissa, Walesissa sekä itäisimmässä Euroopassa. (Emt.: 43–47.)

Le Galèsin (emt.) mukaan ei pidä tulkita, että kansallisvaltio olisi muodostunut vain kaupunkien ja kruunun kompleksisten suhteiden kautta. Kaupunkien ja hallitsijoiden kohtaaminen on vain yksi kansallisvaltion muodostusta selittävä tekijä. Jossakin vaiheessa kansallisvaltio alkoi selvästi dominoida. Kuvastavaa on se, että keskiajan lopun 500 poliittista yhteiskuntaa olivat muuttuneet 30 kansallisvaltioksi 1800-luvun lopulle tultaessa. Ehkä yksi tärkeimmistä tekijöistä valtion tarpeelle oli Euroopassa jatkuvasti riehuneet sodat. Juuri sotilaalliset paineet lannistivat pitkän historian omanneen Hansaliiton Pohjois-Euroopassa. Kansallisvaltion institutionalisoitumista vauhditti kaupunkien riitojen sovitteleminen, sillä osa kaupungeista pyrki riitojen kautta irrottautumaan feodaalilääninherrojen vallasta. Kruunu ratkaisi ja antoi lopullisen sanan erimielisyyskiistoissa olleiden aatelisten ja porvarien välillä. Englannissa kuninkaan valta-aseman vahvistuminen perustui aluksi nimenomaan sovittelijana toimimiseen. (Emt.: 44–47.)

Le Galès (emt.) kirjoittaa, kuinka Ranskassa ”hyvien kaupunkien mallin” kautta voidaan mielenkiintoisella tavalla selittää kaupunkien integroimista osaksi modernia kansallisvaltiota. Ranskan kuninkaan oli voitettava valtataistelu Englantia vastaan ja siksi hän osoitti suurta kunnioitusta vahvojen kaupunkien autonomista asemaa kohtaan sekaantumalla hyvin vähän niiden asioihin. Jotkin tutkijat puhuvat varhaisesta kaupunkipolitiikasta (politique de la ville), jota Ranskan kuninkaat käyttivät psykologisesti ja allianssimielessä kaupunkeja kohtaan. Ranskan alueella oli 1200-luvulla niin sanottuja ”hyviä kaupunkeja”, jotka eivät kyenneet ylläpitämään autonomista asemaansa riittävän tehokkaasti. Nämä kaupungit nauttivat kruunun luottamusta ja ne oli helppo integroida myöhemmin osaksi kansallisvaltiota. Ranskassa kuntien historia ja ihmisten kyky nousta sosiaalisessa hierarkiassa ylemmälle tasolle johtivat hyvien kaupunkien autonomisen muodostuksen heikentymiseen. Ranskassa oli tästä huolimatta kaupunkeja, jotka kykenivät vastustamaan kehitystä. Yleiseen kehitykseen aggressiivisesti suhtautuneiden kaupunkien kohdalla (joihin aluksi omaksuttiin varovaisempi kaupunkipoliittinen kanta) jouduttiin valtion edustajat asteittaisesti sulauttamaan pitkällä aikajänteellä. (Emt.:, 47–48.)

Englannissa tilanne oli Le Galèsin (emt.) esittämän historiakatsauksen mukaan samankaltainen vaikkakin kruunun ja kaupunkien välinen suhde ei ollut niissä niin vahva huolimatta maan sisäisistä konflikteista ja jännitteistä. Englannissa kaupungit säilyttivät asemiaan pidempään ja tästä Ranska oli paljon myöhemmin kateellinen maalle. Englanti tuli tunnetuksi oligarkkisena maana, jossa valtaa pitäneet oligarkit olivat onnistuneet hankkimaan suuren autonomian. Englannissa keskushallinto ei korvannut näitä valtaa pitäviä henkilöitä nimittämillään valtion edustajilla, toisin kuin Ranskassa.  Englanti säilyikin pitkään varsin kaupungistumattomana maana. Kun Ranskan kaupungit päätyivät osaksi keskittämisprosessia, Englannissa ei ollut tuohon aikaan muita keskuksia Lontoon ohella kuin Bristol ja Norwich. Maan porvarit olivat luonnostaan kruunun liittolaisia eikä heillä ollut mitään suhdetta kaupunkivaltioihin. Kaiken kaikkiaan valtio pääsi lopulta syntymään ilman suurempia pakkokeinoja, koska vahvoja urbaaneja verkostoja ei yksinkertaisesti ollut porvarien toimesta. (Emt.: 48–49.)

Keskiajan loppuun mennessä englantilaiset ja ranskalaiset kaupungit ymmärsivät viimein, että niillä ei voisi olla enää omia poliittisia kunnianhimoja. Siksi ne päätyivät lopulta osaksi vahvoja monarkioita. Espanjassa kansallisvaltion muodostuksen taustalla oli valtaa pitänyt aatelisto. Ainut poikkeus kehityksessä oli Barcelonan porvarit, jotka onnistuivat vastustamaan valtionmuodostuksen kehitystä. Tanskassa ja Portugalissa kaupungit eivät muodostaneet autonomisen voiman uhkaa valtiomuodostukselle. Kaiken kaikkiaan yleisen eurooppalaisen kehityksen taustalta on havaittavissa myöhempiä vakavasti otettavia sosiaalipoliittisia seurauksia. Mitä enemmän kaupungit oli integroitu kansallisvaltioon, sitä enemmän kaupankäynnin edellytykset nousivat niillä, jotka palvelivat maan kaupunkeja. (Emt.: 49–52.)

Kansallinen taso (joka oli paikallisen tason ja alueellisen tason yläpuolella) oli siis syntynyt Eurooppaan. Eurooppalaisista kansallisvaltioista tuli absolutismin ajoista alkaen laillisia muotoja yhteiskuntien ohjaamiseen. Kansallisvaltioiden väliset valtasuhteet muuttuivat vähitellen löytöretkien synnyttämän kaukokaupan, merkantilismin sekä imperialismin esiasteen, kolonialismin, myötä. Kaupan painopiste siirtyi Atlantin valtameren vahvistuneisiin rannikkokaupunkeihin; ensin Portugaliin ja Espanjaan, ja vasta sitten Hollantiin, Ranskaan ja Englantiin. Hansaliiton sekä Italian kauppakaupunkien asema heikentyi 1500-luvulle tultaessa, kun valtionmonopolin omaavia kauppakomppanioita perustettiin. Siirtomaita hallitsevista valtiosta kehittyi uusia eurooppalaisia suurvaltoja. Kansallisvaltiot olivat levittäytyneet kauas perinteisistä kaupunkikeskittymistä 1500-luvun loppuun mennessä.

Le Galès (2002) painottaa, kuinka teollisen vallankumouksen yhteydessä ja sen jälkeen kansallisvaltioiden vahvistumista symboloivat kuntien laillisen aseman tunnustamis- ja vahvistamisprosessit. Nämä johtuivat väestönkasvun aiheuttamista paineista ja industrialismista. Skandinaviassa (jossa kansallisvaltiot olivat jo olleet olemassa kauan) kuntien tunnustamisen aalto tapahtui 1800-luvulla. Britanniassa kunnat eivät koskaan saavuttaneet institutionaalista tunnustusta, koska maassa ei ollut asian tiimoilta olemassa kirjoitettua perustuslakia. Kunnat olivat käytännössä maan parlamentin kädenjälkeä: ne onnistuivat kehittymään nopeasti 1800-luvulla kaikesta huolimatta. Italiassa kaupungit olivat puolestaan säilyttäneet vahvan autonomisen asemansa eikä uusi syntynyt Italian kansallisvaltio päässyt määräilemään niitä niin voimakkaasti. Yleisesti Euroopassa kunnat integroitiin voimakkaammin osaksi kansallisvaltiota ja niille asetettiin uusia sosiaalisia velvollisuuksia lainsäädäntöprosessien kautta. Kunnat vastasivat tähän haasteeseen, josta kansallisvaltio osittain pesi aluksi kätensä, kehittämällä urbaaneja sosiaalisia politiikkaratkaisuja. Näiden tarkoituksena oli saavuttaa urbaani sosiaalinen kompromissi. Ajatus työväenluokan ja köyhien oikeuksista vaikutti taustalla sosialistien ja työväenluokan vaatimusten vuoksi. Myöhempien hyvinvointivaltioiden ideoiden kehittymisen tietyissä Euroopan maissa mahdollistivat siis alun perin kunnat – niiden niskaan kaadettiin valtion tasolta aluksi paljon epämieluisia sosiaalisia tehtäviä, joista paikalliset maanomistajat ja veronmaksajat eivät pitäneet. Urbaani porvaristo kuntien alueilla osoitti paikoin suurtakin vihamielisyyttä uusia innovatiivisia kaupunkipolitiikkoja kohtaan. (Emt.: 52–59.)

Le Galèsin (emt.) käsityksen mukaan Euroopassa ainakin 1800-luvulta alkaen yhteiskunta on tarkoittanut kansallista yhteiskuntaa, joka taas on voinut tarkoittaa luokkayhteiskuntaa, kapitalistista yhteiskuntaa tai industriaalista yhteiskuntaa. Länsi-Euroopassa yhteiskunnan ideaa ei ole voitu erottaa kansallisen yhteiskunnan konkreettisesta todellisuudesta. Kansallisvaltioilla on Euroopassa ollut suuri rooli kansallisten yhteiskuntien ohjaamisessa. Euroopan kansallisilla yhteiskunnilla on omat kielensä, kulttuurinsa ja omanlaiset sosiaaliset rakennelmansa, joita vahvistettiin vahvojen nationalististen kansallisvaltioiden ansiosta 1800-luvulla. Bismarckin toimesta nationalistinen Saksa yhdistyi, kun lukuisat pienet ja itsenäiset valtiot liitettiin ”verellä ja raudalla”. Weberiläisen prosessin mukaisesti kansallisvaltioiden rajoja vahvistettiin ja niiden sisäisiä alueita homogenisoitiin huolimatta kansainvälisen kaupan ja politiikkasuhteiden yleisestä lisääntymisestä. Toisen maailmansodan jälkeen käyttöönotettu keynesiläinen kompromissi antoi oman mausteensa Euroopan kansallisten yhteiskuntien kehittymiseen ja vahvistumiseen. Sen tavoitteena oli täystyöllisyys ja hyvinvointierojen tasaaminen. (Emt.: 112–115.)

Le Galèsin (emt.) ajattelusta käy ilmi, että 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa eurooppalaiset kansallisvaltiot säilyttivät vaikutusvaltansa, resurssinsa ja kontrollin kapasiteettinsa osittain. Kansallisvaltioiden tehokas tila alueittensa mobilisointiin oli vähentynyt Euroopan unionin paikallisten ja alueellisten hallintojen, talousmarkkinoiden ja kaikkein etuoikeutetuimpien ryhmien intressien takia. Euroopan talousintegraatio ja Euroopan poliittinen integraatio olivat päättämässä kansallisten yhteiskuntien vahvistumisen evoluution. Globalisaatio, eurooppalaistaminen, monikansalliset verkostot sekä alueilta ja kaupungeilta kantautuneet paineet olivat heikentäneet kansallisen yhteiskunnan mallia huolimatta siitä, että se ei ollut koskaan täysin ideaalisessa mielessä toteutunut. Eurooppalaisista kansallisista yhteiskunnista oli tullut yhä enemmän urbaaneja yhteiskuntia. Kaupunkien muutosprosesseilla voidaan selittää 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa käynnissä ollutta kansallisten yhteiskuntien muutosta (Emt.). Euroopan kaupungit eivät olleet rakentuneet pelkästään kansallisvaltioiden sateenvarjojen alla, mutta myös suhteessa muihin ulkomaisiin kaupunkeihin ja valtioihin (horisontaalinen skaala) sekä suhteessa Euroopan unioniin ja Brysseliin (vertikaalinen skaala eli tasot). Euroopan nykyistä monitasoista hallintoa, integraatiota sekä eurooppalaistamista tarkastelemalla voidaan osoittaa, että sisäkansallisista alueista on kansallisvaltioiden heikentymisen myötä tullut välittäjätasoja, joissa toimijat, ryhmät ja organisaatiot voivat rakentua. (Emt.: 75–76.)

Globalisaatio ja Euroopan integraatio (virkavallan uudelleenjakautuminen monikansallisesti) ovat Le Galèsin (emt.) mukaan kaksi eri prosessia, jotka ovat määritelleet kansallisvaltioiden toimintaa huolimatta siitä, että kansallisvaltiot ovat samalla olleet näiden kahden prosessin eteenpäinviejiä (emt., 84). Aikaisemmin suuria sosiaalisia konflikteja ja kulttuurisia intressejä ei muodostettu tai rajoitettu globaalilla tasolla. On mahdollista erottaa prosesseja, joilla on merkitystä vain tälle tasolle. Giddensiläisessä ”jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa” kansallisvaltioiden traditionaaliset instituutiot on korvattu instituutioilla, jotka seuraavat globaalistumisprosessien määrääviä trendejä. On mahdollista erottaa uusi sosiaalinen luokka eli ”mobiili globaali porvaristo”, joka pakenee valtion rajoitteita ja joka voi halutessaan ja tyytymättömyydessään vaihtaa kansallisvaltiota. Näin tehdessään lähtömuuton kohtaava kansallisvaltio heikentyy, kun se menettää osaajia ja veronmaksajia. Uusi luokkakäsite tarjoaa ennemminkin potentiaalia tarkastelulle, toisin sanoen ”lavan”, jossa toimitaan, eikä sitä pidä mieltää täysin aitona kategoriana. Tämä luokka koostuu yrittäjien eliitistä, pankkiireista, valtion ylimmistä virkamiehistä ja johtavista oppineista, jotka ovat sisäistäneet hyvin liike-elämän koodit ja puhuvat erinomaisesta vähintään englantia. Luokan hegemonia ammentaa voimansa nimenomaan globalisaatioprosessista, joka antaa mahdollisuuden irrottautua kansallisista yhteiskunnista. (Emt.: 132−133.)

Le Galès (emt.) huomaa, kuinka monikansallinen keskinäinen riippuvuus on kasvanut ja kuinka kansallisvaltiot ovat menettäneet keskittämisvaltaansa. Valtioilla ei ole enää monopolia edustaa kansalaisiaan ulkomailla, koska esimerkiksi kunnat ja EU ovat aktivoituneet. Käyttöönotettu eurooppalainen hallinta tai monikansallinen politiikka on tarkoittanut vuorovaikutuksen, toimijoiden, intressien, verkostojen ja sääntöjen lisääntymistä. Marxilaista traditiota seuraavat tutkijat ovat painottaneet, kuinka vetäytyviä valtioita olisi valmisteltu muuttuvaa kapitalismia varten samalla kun hallinnosta on siirrytty yhä enemmän hallintaan. Uudet schumpeterilaiset ja gramscilaiset teoriat ovat korostaneet innovaatioita ja sosiaalipolitiikan alistamista. (Emt., 92−95.) Le Galès haluaa muistuttaa, että eurooppalaista hallintaa ja integraatiota ei saisi selittää pelkästään argumenteilla valtioiden perääntymisestä; myöskään yrittäjähenkisyyden vaalimista ei saisi liikaa painottaa. Le Galès suhtautuu kriittisesti postfordistiseen kaupunkipolitiikkaan. Tulee muistaa, että eurooppalaiset kaupungit ovat myös onnistuneet vastustamaan hyvinvointiin kohdistuvia leikkauksia. (Emt.: 95, ks. myös Le Galès 2000: 497−498.)

Tulkintaeroista huolimatta valtio on Le Galèsin (emt.) mukaan muuttunut strategiseksi toimijaksi, joka on arvioinut suhteensa sisäkansallisiin alueisiin uudelleen. Ennen kansallisvaltiot mobilisoivat alueensa sodan takia; nyt keskiössä on vastuun siirtäminen sisäkansallisille viranomaisille ja keskuksille. Voidaan kysyä, onko tämänlainen valtion muuntautumiskyky eli vastuun siirtäminen sisäkansallisille sääntely-yksiköille merkki suosiosta yksityisille intresseille. Vai onko kyseessä muutos yhteiskuntapolitiikan tavoissa hakea uusia koalitioita, normeja ja kehittämisen suuntia? Valtiot ovat muuttuneet, koska virkavalta on jakautunut uudelleen spatiaalisesti. Keskusverkkomalli on näivettynyt samalla kun uusia lukuisia verkostoja on muodostettu. Tätä valtion muutosta ei tule sekoittaa valtion heikentymiseen. (Emt.: 95, 108−109.) Uudistuminen tarjoaa pikemminkin uusia rajoitteita ja mahdollisuuksia kaupungeille siten, että jotkin niistä voivat vahvojen kaupunginjohtajien ja valtuustojen luotsaamina muuntautua todellisiksi eurooppalaisen hallinnan toimijoiksi sekä paikallisyhteiskuntia vielä rakenteellisemmiksi kokonaisuuksiksi. (Emt.: 75.)

Le Galèsin (emt.) mukaan Euroopan unionin koheesiopolitiikka on antanut uudet raamit sille, kuinka kaupunkien hallinnan muodot voidaan organisoida. Koheesiopolitiikka on sisältänyt kaupunkikehitystä pönkittäviä politiikkatoimenpiteitä, kuten URBAN ja URBAN II-ohjelmia. EU on lisäksi painottanut yhteistyön lisäämistä pienten ja keskisuurten yritysten sekä tutkimusinstituutioiden ja konsortioiden välillä. Lukuisille verkostoille on tarjottu uusia mahdollisuuksia. Eurooppalaistamisen prosessien sarja on tähdännyt EU:n taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen dynamiikan valtavirtaistamiseen osaksi kansallista diskurssia, poliittista järjestelmää ja yhteiskuntapolitiikkaa. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut täydellistä harmonisointia tai lähentymistä. Osa eurooppalaisista vastustaa edelleen yleistä kehitystä. Joustavien monikansallisten verkostojen taustalta voidaan yhä löytää horjuttavia vaikutuksia. (Emt.: 101, 105–111.)

Le Galèsille (emt.) kaupunkien ja alueiden vahvistuminen uusien mahdollisuuksien myötä ei ole tarkoittanut kansallisvaltion korvaamista. Vahvaa kansallista tasoa kuvasti aikaisemmin vahva mobilisointikyky, paikkokeinot ja Weberin hierarkiat; nyt kyseeseen tulee taso, jossa vuorovaikutus, joustavuus ja riippuvuus nousevat erityisesti esiin. Kansallisvaltiosta on tullut urbaanin kasvun koordinoijia. EU:n painostus ja valtion koordinointi huomioiden voidaan sanoa, että parhaimmat mahdollisuudet urbaaniin toimijuuteen näyttäisivät olevan nimenomaan eurooppalaisilla keskikokoisilla kaupungeilla, joissa on kussakin asukkaita karkeasti 200 000 – 2 000 000. (Emt.: 3−30, 175–179, 260–276.)

Paikallinen yhteiskunta

Paikallisen yhteiskunnan käsite on tärkeä kaupunkipolitiikan tutkimuksessa, mutta se on kirjallisuudessa määritelty vajaasti. Hyödyntäen Weberin ajattelua Le Galès (2002) identifioi paikallisen yhteiskunnan erilaisten ryhmien, toimijoiden ja organisaatioiden yhteenliittymäksi. Hän kirjoittaa: ”Analysoitaessa kaupunkia paikallisena yhteiskuntana [city as local society] huomioidaan Weberin tradition mukaisesti ryhmien ja intressien keräymät, integraatio sekä representaatiot”. (Emt.: 12; käännös tekijän.) Integraatio, sosiaalinen järjestys ja koheesio ovat tärkeitä paikallisille yhteiskunnille, joissa ryhmät, toimijat ja organisaatiot ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja joissa näiden välille kehittyy konflikteja. Eurooppalaiset kaupunkiyhteiskunnat ovat keskeneräisiä. Ne muodostavat vain yhden tason, jossa sosiaaliset toimijat kohtaavat, edustavat toisiaan ja ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Toisin sanoen kaupungit jäävät hallinnollisten rajojensa sisään: ne ovat paikkoja (a place) ja muodostavat paikallisen tason (local level). Paikalliset yhteiskunnat ovat tulosta siitä, että eri toimijat työskentelevät ja operoivat eri tasoilla. Eri tasoilla toimivien agenttien intressejä ohjaavat joskus paikalliset yhteiskunnat. Italiassa talous kytkeytyy merkittävästi paikallisten yhteiskuntien funktionaaliseen logiikkaan, sillä tiiveillä perhe- ja sukulaisrakenteilla on maassa ollut aina erittäin suuri merkitys kaupallisessa menestymisessä. Kun kaupunkeja tutkitaan paikallisina yhteiskuntina, ei tule tutkia vain ryhmien toimintaa, vuorovaikutusta ja konflikteja mutta myös erilaisia intressejä ja kuvaa, jonka ryhmät antavat itsestään. Lisäksi tulee tarkastella sopeuttamista. Paikalliset yhteiskunnat ovat nimittäin sopeuttaneet erilaisia yhteisöjä toisiinsa pitkän historiansa aikana ja luoneet erilaisia tapoja ja käytäntöjä yhdessä toimeen tulemiselle. Sairaaloilla, kouluilla, yliopistoilla, satamilla ja kulttuurikeskuksilla on ollut erittäin tärkeä stabiloiva rooli sopeuttamisprosessissa. (Emt.: 12–13, 263.)

Kollektiivinen toimija

Kollektiivisen toimijan käsite on sosiologisesti vanha. Käsitteen juuret palautuvat vanhaan sosiaalisen toiminnan käsitteeseen, jota Max Weber ja Talcott Parsons käyttivät. Kaupunkien kollektiivinen toimijuus muodostui pitkällä historiallisella ajanjaksolla, jonka aikana kaupunkien porvarit muodostivat liittoutumia keskenään. Le Galès (2002) kiteyttää: “Kaupunki kollektiivisena toimijana [city as a collective actor] syntyi porvarien allianssien myötä [confederations of burghers]: porvaristo näyttäytyi kollektiivisena toimijana − − ” (emt.: 7; käännös ja alleviivaus tekijän). Kollektiivinen toiminta alkoi saada vähitellen erilaisia hienojakoisia muotoja. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyään kaupungeilla ei ole vain yhä ainoaa tahtoa. Toisin sanoen, tutkijan tulee kollektiivisen toimijan käsitettä käyttäessään välttää ajatusta siitä, että kaupungit olisivat vain vaaleilla valittujen poliitikkojen ohjaamia yksittäisiä kokonaisuuksia. (Emt.: 7−9.)

Le Galèsin (emt.) mukaan tutkijan ei pidä sokeasti päätellä kaupunkistrategioista, että kaupungeilla olisi aina yksi yhtenäinen näkemys. Le Galès (emt.) tulkitseekin, että kollektiivisen toimijan käsitteeseen näyttäisi limittyvän konfliktin käsite. Kaupungin kokonaisuuden edun vaaliminen on lähinnä fiktiota ja sepitettä, jota toimijat aika ajoin ylläpitävät. Tuloksena voi toki syntyä yhteisiä strategioita, mutta taustalla vallitsee ennen kaikkea tarve konfliktien tukahduttamiseen ja poistamiseen, jotta yhden sosiaalisen ryhmän hegemoninen suunnitelma kaupungin kehittämiseksi vahvistuisi.

Le Galèsin (emt.) mukaan kollektiivisen toimijan ja konfliktien liiallinen painotus voidaan välttää, kun kaupunkeja tarkastellaan analyysin alkuosissa paikallisina yhteiskuntina. Tämä on mahdollista tiettyyn rajaan asti. Tutkimuksessa on hyvä aluksi kuvata niitä monia toimijoita ja organisaatioita, joiden varaan kollektiivien toiminta rakentuu ja perustuu. Vasta sitten on hyvä edetä yhteistyösuhteiden ja konfliktien kuvaukseen sekä niiden ideoiden esilletuontiin, mitkä muovaavat kollektiivista toimintaa. (Emt.: 184.) Kun siirrytään kollektiivisten toimijoiden kuvaamiseen, on Le Galèsin (emt., 10, 264−266) mukaan hyvä tunnistaa viisi tärkeää elementtiä:

”Seuraten italialaista sosiologia Pichierriä (1997) minun kollektiivisen toimijan määritelmä ei ole metodologisen individualismin paradigman mukainen. Viisi näkökulmaa ovat tärkeitä tunnistettaessa kollektiivinen toimija: kollektiivinen päätöksentekojärjestelmä [collective decision-making system], yhteiset ymmärretyt intressit [common interests – or those perceived as such], integraatiomekanismit [integration mechanisms], kollektiivisen toimijan sisäiset ja ulkoiset edustuksen muodot [internal and external representation of the collective actor], sekä kyky innovaatioiden luomiseen [capacity for innovation].” (Le Galès 2002: 10; käännös tekijän.)

Erilaisilla organisoiduilla ryhmillä on suhde kollektiiviseen päätöksenteon mekanismiin (emt., 10). Le Galès (emt.) painottaa yleisesti, että kaupunkien valtuustoilla on pitkä historia ja legitimiteetti. Ne ovat hyvin pitkään luoneet kollektiivista toimintaa. (Emt.) On hyvä muistaa, että kollektiivinen toimijuus ja päätöksenteko eivät yhdisty vain kaupunkeihin. On ymmärrettävä, että yhteiskuntapolitiikan kaikilla tasoilla yksilöt, ryhmät ja organisaatiot vaativat laajasti ja systemaattisesti itselleen toimijan asemaa. Yhteiskunnat ovatkin tänä päivänä toimijayhteiskuntia tai organisaatioyhteiskuntia. (Emt.: 11.)

Le Galèsin (emt.) ohjeena on, että tutkijan tulisi kiinnittää huomionsa vuorovaikutukseen, sosiaalisten ryhmien konflikteihin, intresseihin, instituutioihin, byrokraattiseen sääntelyyn sekä tapoihin, joilla sääntelyt vakiinnutetaan konfliktien kautta (emt., 7). Sosiaalinen ja poliittinen dynamiikka institutionalisoi lopulta kollektiivisen toiminnan. Hyvin tehdyn analyysin tuloksena voimme erottaa erilaisia eurooppalaisia kollektiivisia toimijoita erilaisista historiallisista lähtökohdista, esimerkiksi Birmingham on ”enemmän yritteliäs” ja Utrecht näyttäytyy taas ”puhtaana, valmiina ja turvallisena”. (Emt., 225−226.) Le Galès (emt.) haluaa myös muistuttaa, että kollektiivisen toimijan käsitettä on helppo käyttää väärin. On luonnollista, että kollektiivisen toimijan ideaa ei voi hyvin soveltaa suuriin metropoleihin, kuten Pariisiin tai Lontooseen. (Emt.: 184.)

Kaupunkien hallinta

Ennen kuin esitetään Le Galèsin täsmentämä (ei introdusoima) kaupunkien hallinnan käsite, on hyvä avata government ja governance -termit sekä näiden väliset eroavaisuudet suomen kielessä. Government eli hallinto pitää sisällään julkisen sääntely- ja pakkovallan käyttöä, kollektiivisten päätösten toimeenpanoa ja viranomaistehtäviä. Governance eli hallinta puolestaan tarkoittaa kehittämis- ja aloitevallan käyttöä sekä kollektiivisten kehittämispyrkimysten ja -tehtävien toteuttamista. Kun hallinnossa organisointi perustuu hierarkioihin, niin hallinnassa se kulminoituu verkostoihin. Julkisyhteisöt ovat hallinnossa toteuttajia kun taas hallinnassa ne ovat koordinoijia. Hallinnon näkökulmasta prosessit tulee käsitellä sisäisesti kun taas hallinta korostaa ulkoisten suhteiden merkitystä. Hallinnossa organisaatio pitää kiinni omista resursseistaan, kun taas hallinnassa yhteisöllä ja toimintaympäristöllä on omat resurssinsa. Kansalaiset ovat hallinnolle alamaisia. Hallinnalle he ovat puolestaan aktiivisia toimijoita. Hallinnon intresseissä on yrityselämän sääntely. Hallinnassa yritykset ovat taas aktiivisia kumppaneita. (Anttiroiko 2010: 13.)

Länsimaisessa keskustelussa hallinnan termi yleistyi 1990-luvun alussa. Le Galèsin (2002) mukaan eurooppalaisesta kaupungista oli ehtinyt kehittyä erilaisten intressien ja kuvauksien keräymä, jota pidettiin hyvin tai huonosti koossa. Sen haasteeksi muodostui yhä enemmän erilaisten intressien yhteen tuominen. Kysymys oli kollektiivisen toiminnan institutionalisoimisesta eli siitä, kuinka toimijat tulisi integroida yhteisesti jaettuun kognitiiviseen kehykseen. Le Galès painottaa, kuinka niin sanotun kaupunkien hallinnan käsite on enemmänkin idea. Se ei ihmeentekijä ongelmanratkaisussa. Kysymyksessä ei ole myöskään tehokkuuden asia. Le Galès sanoo, että kaupunkien hallinnan muotoja voidaan analysoida vain suhteessa muihin hallinnan muotoihin eri tasoilla. Hallinnan sosiologiassa ajatellaan, että taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten muutoksien integrointi tapahtuu eri tasoilla. Kaupunginjohtajilla ja valtuustoilla on suuri rooli kaupunkien hallinnan muotojen onnistuneelle luomiselle. Tuleeko noudattaa esimerkiksi niin sanottua julkisjohtamisen mallia (new public management), joka perustuu julkisten toimintojen yksityistämiseen eli ulkoistamiseen? Kaupunkien hallinta ei ole korvannut kaupunkien hallintoa, jota käyttää edelleen eliitti. Strategioidensa kautta kaupungit ovat omaksujien rooleissa. Hallinnan sosiologeilla on usein yksinkertainen ymmärrys valtiosta ja sääntelyn poliittisista muodoista. Hallintaan liittyy usein kaikki instituutiot, verkostot, direktiivit, normit, käytänteet sekä yhteiskunnan tasapainoisuuteen vaikuttavat julkiset ja yksityiset toimijat. Lisäksi siihen kuuluvat ne tekijät, jotka vaikuttavat hallintojärjestelmän tasapainoon, suuntaan, ohjaukseen, kapasiteettiin ja itse koko järjestelmän laillisuuteen. Ehdot kaupunkien oman hallinnan eri muodoille asettavat paikalliset yhteiskunnat ja poliittiset intressit. Kaupunkien hallinnan muodot ilmentyvät koalitioiden ja kollektiivisen toiminnan institutionalisoimisen kautta. Lisäksi poliittiset suuret suuntalinjat, kollektiiviset valinnat sekä ajatus voittajista ja häviäjistä tulee huomioida marxilaisessa mielessä. Millaisia tuloksia kaupungit ovat saaneet aikaisemmin aikaan? (Emt.: 8−9, 12–20, 25, 75, 176.)

Lähteet

Anttiroiko, Ari-Veikko (2010). Hallintainnovaatiot. Hallintateoreettinen näkökulma kaupunkien palvelujen organisoinnin, omistajuuden ja rahoituksen uudistamiseen. 69s. SENTE-julkaisu 33/2010. Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, Tampereen yliopisto.
Häussermann, Hartmunt & Anne Haila (2005). The European City: A Conceptual Framework and Normative Project. Teoksessa Kazepov, Yuri (toim.): Cities of Europe −Chancing Contexts, Local Arrangemnets, and The Challenge to Urban Cohesion, 43−63. Blackwell Publishing, Oxford.
Kazepov, Yuri (2005). Cities of Europe: Chancing Contexts, Local Arrangements, and the Challenge to Social Cohesion. Teoksessa Kazepov, Yuri (toim.): Cities of Europe – Chancing Contexts, Local Arrangemnets, and The Challenge to Urban Cohesion, 3−42. Blackwell Publishing, Oxford.
Le Galès, Patrick (2002). European cities – Social Conflicts and Governance. 328s. Oxford University Press, New York.
Sennett, Richard (2007). Uuden kapitalismin kulttuuri. 195s. Vastapaino, Tampere.
Wahlroos, Björn (2012). Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle. 399s. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Weber, Max (1968a). Economy and Society. Volume III. s. 941−1469. Alkuperäinen teos vuonna 1922. Käännös Fischoff, Ephraim, Hans Gerth, A.M. Henderson, Ferdinand Kolegar, C. Wright Mills, Talcott Parsons, Max Rheinstein, Guenther Roth, Edward Shils & Claus Wittich. Bedminster Press, New York.
Weber, Max (1968b). Charisma and Institutionalization in the Political Sphere. Teoksessa Eisenstadt, Shmuel (toim.): Max Weber: On Charisma and Institution Building, 41−78. The University of Chicago Press, Chicago.
Weber, Max (1980). Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. 251s. Alkuperäinen teos vuonna 1905. Käännös Timo Kyntäjä. WSOY, Porvoo.
Weber, Max (1992). Die Stadt. 208s. Alkuperäinen teos vuonna 1921. Käännös Tapani Hietaniemi. Vastapaino, Tampere.
Weber, Max (1994). The Concept of Conflict. Teoksessa Heydebrand, Wolf (toim.): Max Weber: Sociological Writings, 13−16. Continuum, New York.
Weber, Max (2009). Tiede ja politiikka: kutsumus ja ammatti. Alkuperäinen teos 1919. Käännös Hietaniemi, Tapani & Risto Hannula. 150s. Vastapaino, Tampere.

Alaviitteet:

[1]Corresponding Fellow of the Political Science section of the prestigious British Academy, Centre national de la recherché scientifiquen tutkimusprofessori sekä Science Po-yliopiston kaupunkisosiologian professori

[2]Absolutismin ajan alussa Weberin kuvaamat, suhteellisen autonomiset keskiajan eurooppalaiset kaupungit menettivät erityisasemansa ja joutuivat kansallisvaltioiden valvontaan (Haila & Häussermann 2005: 51). Kaupunkien suhteellisen itsenäisen aseman heikkeneminen ja näin myös sosiaalisten levottomuuksien lisääntyminen ei tarkoittanut porvaristosäädyn totaalista valta-aseman heikkenemistä (Le Galès 2002).

[3]Absolutismin ajan Ranskassa hallitsija symboloi koko valtiota. Kuninkaalla oli Jumalalta saatu mandaatti hallitsemiseen. Ludvig XIV:n kerrotaan sanoneen, että valtio olen minä ("L'Etat, c'est moi"). Ludvig XIV vaiensi arvovaltaisimmatkin aateliset ja parlamentit. Hän ei kaihtanut aseellista voimankäyttöä kukistaakseen niskoittelevat alamaisensa etenkin Marseilles’ssa (Wahlroos 2012: 54). Ranskasta poiketen kanaalin toisella puolella, Englannissa, parlamentin asema säilyi vahvana. Englannissa hovi ei koskaan kyennyt hallitsemaan kaupunkia siten kuin aurinkokuninkaan Ranskassa (Habermas 2004: 63).

[4]Hansakaupungit olivat dominoineet kauppaa Itämerellä ja Pohjanmerellä jo ennen Kalmarin unionia (1397–1523), jonka kuningatar Margareta perusti unionikirjeellään Hansan vastapainoksi. Hansa jakaantui vendiläis-saksilaiseen Hansaan, westfalialais-preussilaiseen Hansaan sekä liiviläis-gotlantilaiseen Hansaan. Tämä kaupunkien liitto alkoi selvästi heikentyä vasta 1500-luvulla, kun Englanti ja kauppakomppaniat kohottivat asemiaan.