Kuva: Pohjoisesplanadi ja Havis Amandan patsas. Näkymä Helsingin kaupunginkansliasta. 

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Pelkästään teemoitteluun tukeutuminen ei olisi väitöstutkimuksessani mahdollistanut vaihtelevan tekstin tuottamista. Halusinkin valjastaa tutkimukseni käyttöön tyypittely-metodin. Sen avulla kykenin irrottamaan johtopäätelmät yksittäisten henkilöiden suorista lainauksista ja etenemään kohti kaupunkipolitiikan yhteiskuntatypologia-mallin työstöä, mikä kokosi yhteen erilaiset työstämäni tyypit.

Mikä on tyyppi?

Mitä tyypeillä tarkoitetaan? Perinteisesti katsotaan, että tyypit ovat eräänlaisia koontien koonteja, jotka läpileikkaavat teemoja sisällyttäen ne itseensä. Tyypit tulee rakentaa teemojen pohjalta eli niiden luonti edellyttää jo itsessään aineiston perinpohjaista työstämistä ja tiivistämistä. Tyypittelyn myötä tutkija siirtyy teemoittelua pidemmälle, sillä tarkoituksena on kuvata aineistoa laajemmin havainnollisten tyyppien eli tyypillisten asioiden avulla. Kyseessä ei ole haastateltavien tai vastaajien tyypittely, vaan heidän tarjoamansa informaatioaineksen tyypittely. Tyyppi tarkoittaa keskeistä, olennaista tai ominaista. Tutkijan tulisikin nyt kysyä, mitkä seikat luonnehtivat aineistoa kokonaisuutena. Miten nämä seikat voisi tiivistää mahdollisimman informatiivisesti? Löytyykö aineistosta erikokoisia, yksittäisiä, omituisia tai keskimääräisestä poikkeavia asioita? Viimeistään tyypittelyn yhteydessä tutkijan tulisi nostaa esiin aineistossaan ilmenevät poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Ennen tyypittelyyn siirtymistä tulisi kysyä, soveltuuko aineisto siihen. Onko mielekästä laatia aineistoa läpileikkaavia ja tiivistäviä tyyppikuvaksia tai tyyppikertomuksia, jotka kiteyttävät aineiston keskeisimmät elementit?. (Eskola & Suoranta 1998: 181; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.)

Mikä on ideaalityyppi?

Tyyppiä kehittyneempi on ideaalityyppi. Weberille ideaalityyppi oli käsite, joka on sisäisesti ristiriidaton. Sitä tulisi käyttää apuna, kun hahmotellaan monimuotoista ja konkreettista tapahtumavirtaa. Kyseessä on ajatusrakennelma, jota ei käsitteellisessä puhtaudessaan voi löytää todellisesta maailmasta. Toisin sanoen Weber piti ideaalityyppiä utopiana eli paikkana, jota ei ole olemassa. Ideaalityypin vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan tehdä ymmärrettäväksi ja terminologisesti jäsentää toimintaa, joka on suhteellisen lähellä ideaalityypin kuvausta. Weberin ideaalityyppimenetelmällä voidaan hyvin havainnollistaa myös sellaista toimintaa, joka poikkeaa tyyppien malleista. (Weber 1904: 90, cit. Heiskala 2004: 50.) Weberin ideaalikaupunkia lähimpänä olivat Alppien pohjoispuoliset kaupungit, joissa syntyi länsimainen Bürgertum (Weber 1992). Vaikka viehätyin Weberin ideaalityyppimenetelmästä, en nimennyt työstämiäni kaupunkipolitiikan tyyppejä ideaalityypeiksi.

Sayer ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus

Yleistäminen ja abstrahointi

Hyödynsin väitöskirjaani kirjoittaessa Andrew Sayerin menetelmäohjeistusta. Siitä oli paljon apua pohdittaessa, minkälainen käsite kaupunkipolitiikka on. Kaupunkipolitiikka on esimerkiksi helppo ymmärtää abstraktiksi käsitteeksi. Väitän tutkimuksessani Sayerin ajattelua hyödyntämällä, että kaupunkipolitiikka ei kuitenkaan ole abstrahoinnilla luotu abstrakti käsite. Mitä on abstrahointi?  Mitä se ei ole?

Yleistäminen Sayerin mukaan

Aluksi on syytä muistuttaa, että abstrahointi ei ole yleistämistä. Sayerin (1992) mukaan yleistämisen ja abstrahoinnin välinen suhde on synkroninen. Sayer käsittelee yleistämistä tai yleistystä (generalization) ja väittää, että sen rajallisuudet ovat yhteiskuntatieteissä vähän arvostettuja huolimatta kyseenomaisen lähestymistavan läheisyydestä yhteiskuntatieteilijöille. Yleistäminen ei ole säännönmukaisuuden tai järjestyksen esittämistä yhteiskuntatieteissä, niin kuin monet usein olettavat. Sayerille yleistäminen tarkoittaa saatua suurpiirteistä kvantitatiivista mittaa tietystä lukumäärästä objekteja, jotka kuuluvat johonkin luokkaan. (Emt.:  86, 103.) Sayer (1992) kirjoittaa: ”Esimerkiksi voidaan sanoa, että monet kolmannen maailman valtiot ovat raskaasti velkaantuneita suhteessa teollistuneisiin maihin tai että 85 prosenttia matalapalkkaisista työntekijöistä on naisia” (emt.: 101). Kun etsitään yleistyksiä, kysymme Sayerin (1992) mukaan seuraavanlaisia kysymyksiä:

1. Mitä yhteistä objekteilla on?
2. Mitkä ovat objektien erottuvia ominaisuuksia?
3. Kuinka monella objektilla on erottuvia ominaisuuksia?

Tämän tyyppisillä kysymyksillä haetaan formaalisia suhteita. Vaikkakin kysymyksillä hakeuduttaisiinkin substantiaalisten suhteiden äärelle, yleistyksen tehtävänä ei ole abstrahoinnin lailla kysyä, ovatko suhteet pakollisia vai riippuvaisia. Yleistämiset voivat olla deskriptiivisiä kiteytyksiä tietystä annetusta tilanteesta taikka ekstrapolaatioita eli karkeita olettamuksia siitä, mitä muut tilanteet saattavat olla. (Emt.: 100.)

Yleistämisen hyödyt tutkimuksenteolle riippuvat objektien laadullisista ominaisuuksista, joihin yleistykset viittaavat. Yleistykset voivat vain täydentää, mutta eivät koskaan korvata kvalitatiivisia metodeja. Sayer ei halua kieltää yleistysten tekemistä, vaan tehdä niiden käytöstä tehokkaampaa. (Emt.: 103.)

Abstrahointi Sayerin mukaan

Abstrahointi viittaa mielen toimintaan sen muodostaessa käsitettä pelkistämällä, tai abstraktin kuvauksen luomista. Yhteiskuntatieteissä on hyvin vähän sanottu Sayerin (1992) mukaan siitä, miten asiat tulisi ilmaista abstraktisesti, vaikkakin abstraktista lähestymistapaa onkin pidetty tärkeänä itseisarvona metodioppaissa. Abstrakti ote on voimakas työkalu tieteentekijälle, mutta myös petollinen sellainen, mikäli sitä ei osaa oikein käyttää. Voidaan kysyä, missä vaiheessa abstraktinen ote luo ongelmia tutkimukselle ja eri tieteellisille sovelluksille. Sayerin mukaan on viisaampaa käyttää erityyppisiä, ei-ristiriitaisia abstraktioita sen sijaan, että käyttäisi vain yhtä. Kokenut havainnoitsija voi käyttää monenlaisia eri malleja siten, että hän tiedostaa niiden rajallisuuden sekä yhdistettävyyden rajallisuuden. Huolimatta riskeistä ja sudenkuopista, abstraktin ja konkreettisen tutkimuksenteon eron ymmärtäminen on yhteiskuntatieteissä joka tapauksessa aivan oleellista. Abstrakti tarkoittaa yleisessä kansanomaisessa käytössä ”todellisuudesta irrotettua” .(Emt.: 85–87.)

Sayer (1992: 87) täsmentää abstrahointia: ”Abstrakti käsite tai abstraktio eristää yhden ajateltavan puolen taikka osittaisuuden objektista.”. Se mistä abstrahoimme tarkoittaa siis niitä monia muita puolia, jotka yhdessä muodostavat konkreettisia objekteja kuten ihmisiä, kansakuntia, instituutioita, toimintoja ja niin edelleen. Tässä mielessä abstrakti käsite on tarkka eikä suinkaan epämääräinen. Esimerkiksi lämpötilassa tai tulotasossa ei ole mitään epämääräistä. Abstraktia ja konkreettista ei pidä oikaista ajateltavan ja todellisen välisestä erottautumisesta. Jotta voimme Sayerin mukaan ymmärtää konkreettisia tapahtumia tai objekteja, tarvitsemme seuraavanlaisen lähestymistavan (Emt. 85–87.):

konkreettinen -> abstrakti -> abstrakti -> konkreettinen

Sayer (1992) sanoo, että alussa konkreettisten objektiemme käsitteet ovat usein pinnallisia ja kaoottisia. Jotta voimme ymmärtää niiden moninaisia määritelmiä, meidän pitää systemaattisesti abstrahoida ne. Kun jokainen abstrahoitu puoli on tutkittu, on mahdollista yhdistää ne siten, että muodostetaan käsitteitä, jotka todella tarttuvat ja pitävät kiinni objektiensa konkreettisuudesta. Pitää muistaa, etteivät kaikki konkreettiset objektit suinkaan ole empiirisesti havainnollistettavissa. Abstraktioita ei pidä nähdä ideaalistettuina taikka heuristisina keinoina havainnoiden määrittelyyn. Käsitteinä abstraktiot ovat mitä ilmeisimmin erilaisia materiaalisista objekteista, joihin ne saattavat viitata. (Emt.: 87.)

Sayer (1992) yrittää pehmentää teoreettisen ja empiirisen välistä eroa viemällä huomion näiden molempien jaettuun, käsitteelliseen sisältöön. Hän väittää, että tällä sisällöllä ei ole mitään samansuuntaista mentaalisen ja todellisen välisen erottautumisen kanssa taikka havaittavissa tai ei-havaittavissa olevan kanssa. Sayer haluaa erottaa abstrakti-konkreettis-erottautumisen tämänlaisesta rinnakkaisuudesta samalla tavalla. Eli näin ollen:

(teoreettinen – empiirinen) ≠ (mentaali – todellinen) ≠ (ei-havaittavissa oleva – havaittavissa oleva) ≠ (abstrakti – konkreettinen), jossa ≠ on ”ei sama kuin”.

Yksikään objekteista tai niiden välisistä suhteista ei ole annettu meille selvästi: näiden identifioinnit pitää nähdä saavutuksina ja niiden luomisten eteen pitää tehdä töitä. Abstraktioiden pitää erottaa sattumanvaraisuudet oleellisista tekijöistä. Abstraktiot eivät saa erottaa ei-jaettavissa olevaa taikka laittaa yhteen heterogeenista ja jaettavissa olevia. Teoriointi tarkoittaa objektien abstraktioiden ja suhteiden säätämistä siten, että nämä edellä mainitut vaaratekijät vältettäisiin ja että pelkistettyjen käsitteiden käytännöllinen sopivuus kasvaisi. (Emt.: 88.)

Abstrahointi ja kaupunkipolitiikan tyypit

Teoreettisten käsitteiden muodostaminen pelkistämällä voi perustua analyyseihin pakollisista tai sisäisistä suhteista sekä kausaalisista voimista (emt.: 143, 239). Tutkimani kaupunkipolitiikka ei ole kuitenkaan abstrakti käsite, esimerkiksi ohjelmaperusteinen kaupunkipolitiikka on konkreettista politiikkaa. MAL-sopimus on konkreettinen olio. Abstrakteja ovat esimerkiksi elämys, tieto ja yksityisyys.

Kaupunkipolitiikan tutkimuksessa tuli kuitenkin tunnistaa erilaisia sisäisiä ja pakollisia suhteita, etenkin toimijoiden väliltä. Sayer (1992) sanookin, että yhteiskuntatieteiden sisällä on ollut vaikeuksia erottaa näitä suhteita. Keskeistä on erottaa erityyppisiä vuorovaikutteisia suhteita, kuten muodollisia ja merkittäviä suhteita. Tulee tehdä ero ulkoisten, mahdollisten tai tulevaisuudesta riippuvaisten suhteiden sekä sisäisten ja pakollisten suhteiden osalta. Esimerkiksi orjan ja isännän välinen suhde on sisäinen ja pakollinen. Ihminen ei voi olla orja, jos sillä ei ole isäntää ja päinvastoin. Toinen esimerkki on maanomistajan ja vuokraviljelijän välinen suhde: toisen olemassaolo väkisinkin edellyttää toisen olemassaoloa. (Emt.: 88–92.)[1]

Tunnistin suomalaiseen kaupunkipolitiikkaan liittyneitä, toimijoiden välisiä sisäisiä suhteita. Kaupunkipolitiikan ymmärryksen kannalta oli oleellista erottaa tärkeät ja merkitykselliset suhteet epäoleellisista, esimerkiksi kaupunkipolitiikan suhde sosiaali- ja terveyspolitiikkaan oli merkityksellinen. Suhde Suomi-Venäjän rajapolitiikkaan oli taas merkityksetön.

Summaten, väitöstutkimukseni ei abstrahoinut kaupunkipolitiikkaa jostakin, vaan se erotti kaupunkipolitiikan oleelliset piirteet epäoleellisista abstrahoimalla laajasta tarkoitejoukosta tyyppejä, esimerkiksi kaupunkipolitiikan kaupunkityyppi ”vahvat kollektiivisesti toimivat kaupungit” abstraktina oliona introdusoitiin. Aluepolitiikan ja kaupunkipolitiikan herruussuhteiden tyyppien muodostamisen taustalla oli suhteiden analyysiä. Kaupunkipolitiikka ei ole abstrakti käsite, vaan sillä voidaan viitata yleisesti kaupunkiasioiden hoitoon, esimerkiksi konkreettisen kansallisen kaupunkistrategian tekoon. Tässä mielessä kaupunkipolitiikka on yleiskäsite. Kaupunkipolitiikka on myös hierarkkinen yläkäsite.

Muodostamani kaupunkipolitiikan tyypit pitivät kiinni konkretiasta Andrew Sayerin esittämien tieteellisten ohjeiden mukaisesti. (Kuva 1.)

Kuva 1. Tampere on vahva kollektiivisesti toimiva kaupunki (Kuva tekijän)

Mekanismit

Erotin väitöstutkimuksessani myös erilaisia mekanismeja. Yleisen ymmärryksen mukaan kausaliteetti ymmärretään syy–seuraussuhteena eli kahden tapahtuman (E, event) suhteena, jossa toinen aiheuttaa toisen. Toinen tapahtuma on tällöin syy ja toinen seuraus. Syy esiintyy ennen seurausta.

Sayerin (1992) mukaan realistisesti ajateltuna kausaalisuus ei sinällään koske kahden diskreetin tapahtuman välistä suhdetta vaan pikemminkin kausaalisia voimia tai objektien (suhteiden) alttiuksia (taipumuksia). Yleistäen kysymykseen tulevat objektien taipumusten ilmenemiset mekanismeina (M, mechanisms). Ihmisten kausaalisista voimista käyvät esimerkkeinä heidän työvoimansa, puheensa, kävelynsä sekä lisääntyminen. Valtavasta määrästä kausaalisista taipumuksista käyvät esimerkkeinä taas herkkyys ryhmän asettamalle paineelle sekä äärilämpötiloille.

Usein kausaaliset voimat kuuluvat sosiaalisiin suhteisiin sekä rakenteisiin, jossa ne muodostuvat – ei yksinkertaisesti vain yksittäisiin objekteihin tai yksilöihin. Täten esimerkiksi luennoitsijan voimat eivät pelkisty vain hänen yksilöllisiin ominaisuuksiin vaan juontuvat hänen itsenäisistä suhteistaan opiskelijoihin, kollegoihin, hallintovirkailijoihin, työnantajaan, aviopuolisoon ja niin edelleen. Voimat ja alttiudet voivat olla olemassa myös ilman, että niitä käytettäisiin. 

Esimerkiksi työttömät voivat olla työkykyisiä, vaikka he eivät tekisi työtä juuri nyt.

Myös rauta voi ruostua, vaikka kaikki raudan osat eivät koskaan ruostuisikaan. Tämän näkemyksen mukaan kausaalinen vaatimus ei juonna säännönmukaisuuteen kahden asian tai tapahtuman välillä – kausaalisuus palautuu objektin ominaisuuksiin ja siihen, mitä objekti voi tehdä. Lisäksi kausaalisuus palautuu derivatiivisesti siihen, mitä objekti voi tehdä tulevaisuudessa missä tahansa tietyssä tilanteessa.

Näin ollen tarkasteltaessa työttömänä olevaa ihmistä, joka voisi tehdä työtä mahdollisuuden tullessa kohdalle, tutkijan pitää muistaa, että kysymykseen ei tule tulevaisuuden spekulaatio tämän henkilön kohdalla vaan pikemminkin tämän ihmisen henkiset ja fyysiset kyvykkyydet juuri tällä hetkellä.

Kausaaliset voimat ja alttiudet voivat näin attribuoitua objekteihin itsenäisesti missä tahansa tapahtuman kaavassa. Kausaalisuuden ymmärtämisessä tämä on aivan oleellista. ”C” voi johtaa ”E:hen”, mutta välillä ”C” ei johdakaan ”E:hen”. (Emt.: 103–105.)

Oletin työssäni, että kaupunkipolitiikkaan on liittynyt paljon piileviä kyvykkyyksiä ja mekanismeja näyttäytyä jopa johtavana politiikkana. Nämä taipumukset eivät olleet kadonneet mihinkään vaikkakin yhteiskunnallisen kehittämisen suunta olikin saanut erilaisia aluepoliittisia painopisteitä hallitusohjelmien kautta. Analyysissäni kävi ilmi, että jopa yksittäisillä ihmisillä ja heidän vaikutusvallallaan oli ollut merkittäviä vaikutuksia kaupunkipolitiikan suuntaan.

Sayer (1992) sanoo, että mekanismit esiintyvät pakostikin objektiensa luonteen nojalla. Objektin luonne tai koostumus sekä sen kausaaliset voimat ovat sisäisesti tai pakosti suhteessa keskenään, esimerkiksi lentokone lentää sen aerodynaamisen rakenteen nojalla. Jos objektin luonne muuttuu, niin sen kausaaliset voimat muuttuvat samalla. Esimerkiksi lapsen kognitiiviset taidot kehittyvät kasvun myötä. Kausaalisuuden käsittäminen objektin toimimisen pakollisena muotona ei tiivisty virtuaaliseksi toistoksi siitä, että objekti voi tehdä jotakin vain koska sillä on voimia tähän. (Emt.: 105–106.)

Sayerin (1992) mukaan yleisesti oletetaan, että kompleksien objektien ymmärtämiseksi nämä pitää pilkkoa pieniin osiin. Monet tutkijat ovat vakuuttuneita siitä, että kun yksilöt ja näiden asenteet on ymmärretty, yhteiskunnan eri kaavat muuttuvat selviksi. Asiat eivät kuitenkaan aina ole näin yksiselitteisiä. Objekteilla saattaa olla sellaisia läsnä olevia voimia eli alttiuksia, joita ei voida tiivistää niiden osatekijöihin. Yhteiskuntatieteilijöiden tulee ymmärtää, että maailma on kerrostunut. Esimerkiksi veden voimat ovat olemassa eri kerroksissa suhteessa hapen ja vedyn voimiin. Voimien läsnäoloa voidaan selittää sisäisten ja ulkoisten suhteiden erottumisella. Kun objektit ovat ulkoisesti tai satunnaisesti suhteessa toisiinsa, ne eivät vaikuta toistensa olennaisiin kohtiin ja näin ollen eivät myöskään muuntele toistensa kausaalisia voimia – objektit voivat kylläkin sekaantua voimien toimivuuden vaikutuksiin. Sisäisesti suhteessa olevien objektien, esimerkiksi vuokraviljelijän ja maanomistajan välisessä suhteessa, läsnä olevia voimia syntyy, koska yksilöiden tietyntyyppinen yhdistelmä muuntelee voimiaan fundamentaalisella tavalla. Vaikkakin sosiaaliset rakenteet esiintyvät vain ihmisten uusintamisen ansiosta, niillä on voimia, jotka vaikuttavat yksilön toimiin. Esimerkiksi yksilö ei voi maksaa vuokraa itselleen. Yksilöiden toimimisten selittämiset eivät siis edellytä palaamista takaisin reduktionistiseen mikrotason tarkasteluun vaan makrotason sosiaalisiin rakenteisiin, joissa selitettävät toimimiset tapahtuvat. Reduktionistinen tutkimus ei huomaa tätä kerrostuneisuutta ja asettuukin sen yläpuolelle. (Emt.: 1992: 118–120.)

Tieto ja käytäntö

Kiinnitin erityistä huomiota siihen, kuinka Andrew Sayer (1992) pitää tuotettavan tiedon ja käytännön välisen suhteen ymmärrystä aivan oleellisena asiana yhteiskuntatieteissä. Hänen mukaansa monet argumentit yhteiskuntatieteen hyödyntämistä menetelmistä ovat vääriä, sillä ne eivät huomioi tietoa kontekstissa. Jotta yhteiskuntatieteen menetelmää voidaan oikeaoppisesti käyttää, on tarkasteltava sitä kontekstia, jossa tieto kehittyy. On tarkasteltava siis sitä, miten tieto suhteutuu käytäntöön ja käytännön objekteihin. (Emt.: 12, 43.) Sayer (emt.: 13) kirjoittaa:

”Yksi erittäin merkittävistä asioista on se, että tieteen metodologia ja filosofia ei juurikaan huomioi käytäntöä – -”.  Sayerin (emt.) mukaan tieto ja käytäntö pitää nähdä toisiinsa sidoksissa alusta alkaen. Jopa puhdas tiede on eri käytäntöjen yhdistelmää. (Emt.: 25.) [2]

Tiedon ja käytännön molemminpuolinen vahvistamisen (reciprocal confirmation) sekä näiden välisen riippuvuussuhteen tiedostaminen on yhteiskuntatieteessä erityisen tärkeää (emt.: 43). Erotin Sayerin ajattelusta neljä vakavaa väärinymmärrystä liittyen tietoon. Ensinnäkin Sayerin mukaan yleisesti kuvitellaan, että tietoa saadaan puhtaasti maailmaa havainnoimalla. Sayer (1992) kirjoittaa:

“Tietoahan saadaan oikeasti ympäristöä työllä tai työvoimalla muuttamalla sekä toimimalla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa käyttämällä yhteisiä resursseja, kuten yhteistä kieltä. – – Yksilöt eivät voi tuottaa tietoa yksin havainnoimalla ja irrotettuna yhteiskunnasta, jossa ne voivat oppia ja toimia” (Sayer 1992: 13–14; käännös tekijän).

Tieto kehittyy ja sitä käytetään siis kahdessa erityyppisessä kontekstissa: työssä ja kommunikatiivisessa vuorovaikutuksessa. Toiseksi Sayerin (emt.: 13) mukaan useat tieteentekijät oikeuttavat sanomisensa sillä, mitä he tietävät jostakin asiasta. Sayer (emt.) toteaa, että monet tieteentekijät eivät aina muista sitä tosiasiaa, että yhteiskuntatieteen tieto on enimmäkseen ehdotettua tai viittaavaa – se ei aina ole täysin käytäntöön soveltuvaa. Siksi ei ole ihme, miksi yhteiskuntatiede on kykenemätöntä täysin tyhjentävästi kertomaan, miten ihmisten tulisi elää elämäänsä. (Emt.: 15.) Kolmanneksi Sayerin (emt.) mukaan tieto yleensä turvallisesti katsotaan tuotteeksi tai asiaksi, jota voidaan itsenäisesti arvioida riippumatta siitä, miten se on tuotettu tai missä sosiaalisessa toiminnassa sitä on käytetty. Sayer kirjoittaa: ”On väärin ajatella tietoa pelkästään tuotteena tai asiana, joka ilmenee meidän ulkopuolella jossakin valmiissa ja arkistoidussa muodossa” (emt.: 13). Neljänneksi väitetään harhaanjohtavasti, että tiede olisi aina tiedon ylin muoto siten, että muut tiedon muodot olisivat tieteen kumottavissa. (Emt.: 1992: 13.)

Haastateltavat (yht 69) kaupunkipolitiikan toimijoina avasivat minulle suomalaista kaupunkipolitiikkaa. Valitsin korkeassa asemissa olevia henkilöitä haastateltaviksi; aikaisemmat tutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että johtajat ja päälliköt käyttävät sanaa kaupunkipolitiikka enemmän kuin operatiivisissa suunnittelutöissä toimivat (ks. esim. Mäenpää et al. 2000: 131).

Käytännön kaupunkipolitiikan tekoa avasivat erityisesti kaupunkipolitiikan tekijät, kun taas tutkijat toivat esiin analyysejään kaupunkipolitiikan kehittymisestä ja vaikutteista osana laajempaa kontekstia. Kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden kyvyt ja voimat eli mekanismit olivat pääasiassa erilaisia: esimerkiksi virkamies kaupunkipolitiikan tekijänä oli menestynyt kaupunkiohjelmien valmistelussa, henkilöstön johtamisessa sekä asioiden esittelyssä luottamushenkilöille, kun taas tutkijan kyvyt liittyivät etenkin kaupunkiaiheisten julkaisujen kirjoittamiseen ja tutkijayhteisössä toimimiseen. Kaupunkipolitiikan tekijä ei menesty välttämättä yliopistomaailmassa, ja kaupunkitutkijalla saattaa olla vaikeuksia pärjätä konkreettisessa kaupunkipolitiikan teossa. Joskus kuitenkin kaupunkipolitiikan tekijäkin pystyi tulkitsemaan kaupunkipolitiikan laajempaa kehitystä tutkijan tavoin. Tämä saattoi johtua siitä, että poliitikko oli aikaisemmin toiminut yliopistomaailmassa, hän oli lukenut paljon tai hän oli luonut uransa aikana tiiviit yhteistyösuhteet korkeakouluihin. Joskus tutkija oli jättänyt taakseen akateemisen maailman, ja tehnyt vahvaa uraa kaupunkipoliitikkona. Huomioin tutkimuksessani tämänkaltaisten kaksoisroolien mahdollisuuden.

Ehkä mielenkiintoisin ja samalla myös harvinaisin kaksoisrooli tulee esille ns. myytinmurtajatapauksessa, jossa kaupunkipolitiikan ystävä on sekä poliitikko että vaikutusvaltainen tulkki, kuten yliopiston professori. Suomen Keskusta r.p.:n poliitikko voi esimerkiksi olla Suomessa myös professori, joka murtaa onnistuneesti ja objektiivisesti sekä kiehtovalla tavalla poliittisessa keskustelussa toistuvia kaupunkipolitiikan myyttejä. Väitän, että jotkin faktat kuitenkin pysyvät ikuisesti faktoina eikä niissä ole mitään murrettavaa, esimerkiksi se tosiasia, jonka mukaan Lipposen (SDP) hallitus käynnisti uudenlaisen valtiollisen kaupunkipolitiikan Suomessa vuonna 1995. Kirjoitan väitöskirjassani: ”Tämän tutkimuksen keskeinen väite on, että 1990-luvulla Suomessa syntyi uudenlainen valtiollinen kaupunkipolitiikka. Puhuminen synnystä ei tarkoita, ettei kaupunkipolitiikkaa olisi harjoitettu ennen 1990-lukua. Jotain merkittävää tapahtui kuitenkin 1990-luvulla, mikä synnytti uudenlaisen tavan kehittää suomalaisia kaupunkeja”. Väitöskirjassani muotoilemani otsikko ”Tie valtiolliseen kaupunkipolitiikkaan” tai median tiedotteessa esitetty lause ”Suomalaisesta kaupunkipolitiikasta tuli valtiollista kaupunkipolitiikkaa” viittaavat siis siirtymään itsenäisen Suomen ei-julkilausutusta ja yleisestä ”valtiollisesta” kaupunkipolitiikasta, joka romutti kaupunkilaitoksen eli kaupunki-instituution ja joka oli enimmäkseen esikaupunkipolitiikkaa (ts. valtiollinen esikaupunkipolitiikka), erityiseen ja julkilausuttuun valtiolliseen kaupunkipolitiikkaan. Yhtä lailla pääluvun kuusi otsikko voisi olla ”Kaupunkilaitoksen katoaminen ja siirtyminen uuteen kaupunkipolitiikkaan”. Aluepolitiikan kahleista poispyrkivä Lipposen I hallitus sanoi siis ääneen ja kirjoitti auki paperille, että valtio tekee nyt kaupunkipolitiikkaa. Suomen valtio oli myös vuonna 1995 vapauttanut itsensä lopullisesti Ruotsin vallan aikana annetuista kaupunkipolitiikan reunaehdoista, kun kaupungeille annettu kuninkaallinen vakuutus saatiin kumottua perustuslakiuudistuksen yhteydessä – valtio pystyikin näin aloittamaan suomalaista yhteiskuntaa palvelevan, uudenlaisen kaupunkipolitiikan suunnittelun täysin puhtaalta pöydältä. Kuninkaallinen vakuutus on muun muassa jäänyt kaupunkitutkimusinstituutin myytinmurtajatutkijoilta huomaamatta. Keskeistä on huomata, että uudenlaisen valtiollisen kaupunkipolitiikan aikana on saavutettu myös voittoja, ja kaupunkipolitiikkasanastoon on introdusoitu vuosien varrella uutta rikasta käsitteistöä, jolla on onnistuttu selittämään mennyttä kaupunkipolitiikkaa – pyrkiikö sokeaksi ryhtynyt Suomen Keskusta r.p. tekemään nyt tyhjiksi ja historiattomiksi näitä voittoja ja käsitteitä? Itse en käyttänyt puolueiden silmälaseja kaupunkipolitiikkaa tutkiessani – en ole koskaan ollut minkään puolueen jäsen.

Väitöstyötä tehdessäni tarvitsin haastatteluihin molempia  – sekä politiikan tekijöitä että tutkijoita – jotta pystyin avaamaan kaupunkipolitiikan käsitteen. Kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden lisäksi tunnistin myös kaupunkipolitiikan edistäjiä ja vaikuttajia. (Kuvio 1.)

Kuvio 1. Tekijä, tulkki, vaikuttaja, edistäjä, ajaja ja muu toimija (Kuvio tekijän)

Vaikka informanttien käytännön kokemus osoittautuikin arvokkaaksi asiaksi tutkimukselleni, palautin mieleen, että työssäni ei ollut ainoastaan kysymys käytännön toimien avaamisesta. Tavoitteenani oli lopulta määritellä kaupunkipolitiikan käsite sekä hahmottaa sen ekstensio eli käsitteen ala. Toisin sanoen analyysini yhtenä tavoitteena oli kartoittaa kaupunkipolitiikan merkityssisältö eli kaikki ne kohteet, jotka tavalla tai toisella kuuluivat kaupunkipolitiikan piiriin. Näin kokosin kaupunkipolitiikan laajan sanaston, joka piti sisällään myös eräitä tutkimukseni ymmärtämisen kannalta keskeisiä avainkäsitteitä, kuten globalisaation.

Lähteet:

Eskola, Jari & Juha Suoranta (1998). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 266s. Vastapaino.
Heiskala, Risto (2004). Toiminta, tapa ja rakenne. 229s. Gaudeamus, Helsinki.
Mäenpää, Pasi, Arto Aniluoto, Rikhard Manninen & Sampo Villanen (2000). Sanat kivettyvät kaupungiksi. Tutkimus Helsingin kaupunkisuunnittelun prosesseista ja ihanteista. 197s. Otamedia Oy, Espoo.
Saaranen-Kauppinen, Anita & Anna Puusniekka (2006). Menetelmäopetuksen tietovaranto KvaliMOTV −Kvalitatiivisten menetelmien verkko-oppikirja. 6.8.2016. <http://www.fsd.uta.fi/fi/julkaisut/motv_pdf/KvaliMOTV.pdf˃
Sayer, Andrew (1992). Method in Social Science. A Realist Approach. 313s. Routledge, London & New York.
Tutkimusprosessi (2016). <https://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/tutkimus/prosessi.html>
Weber, Max (1992). Die Stadt. 208s. Alkuperäinen teos vuonna 1921. Käännös Tapani Hietaniemi. Vastapaino, Tampere.

Alaviitteet:

[1] Hyödyntämällä tätä pakollinen-sattumanvarainen- tai sisäinen-ulkoinen-suhteiden erottautumista 
voimme tehdä Sayerin (1992) mukaan joitakin tärkeitä huomiota: (1) Vaikkakin sisäinen suhde on 
rakennettu osittain jommankumman objektin määrittelyn kautta (esimerkiksi miehen ja vaimon taikka 
maanomistajan ja vuokraviljelijän välinen suhde), tämä ei supistu tautologiaan. Ei ole tautologian 
ansiota, että maanviljelijä maksaa maasta vuokraa maanomistajalle, vaan ansio tulee viljelijän 
panostuksesta sosiaalisessa vuorovaikutteisessa toiminnassa. Vaikka kumpikaan suhteen osapuoli ei 
voi esiintyä itsenäisenä ilman toista puoliskoa, ei ole mikään ongelma yhteiskuntatieteilijällä 
identifioida molempia erikseen. (2) Vaikkakin sisäisesti sidoksissa olevat ilmiöt ovat keskenään 
vahvasti riippuvaisia, tämä ei tarkoita sitä, etteivät ne voisi muuttua. Muutos yhdessä osassa 
on sidottu muutokseen toisessa osassa. Esimerkiksi muutokset, jotka ovat ilmenneet miesten ja 
naisten välisissä suhteissa, toimivat tässä hyvänä esimerkkinä. (3) Pakollinen-satunnainen-suhteen 
erottautumisella ei ole mitään tekemistä tärkeyden tai intressin kanssa. Kumpikin suhde voi olla 
tärkeä tai merkityksetön. Esimerkiksi Ison-Britannian hallituksen ja Pohjanmeren öljyn suhde on 
mahdollinen, sillä kumpi tahansa voi olla olemassa ilman toista. Pohjanmeren öljystä saatujen 
tulojen suhde Ison-Britannian hallituksen asemaan on kuitenkin merkittävä. Ison-Britannian hallituksen 
ja tietyn henkilön musiikkimaun välinen suhde on taas satunnainen, ja merkityksetön. Samalla tavalla 
eivät kaikki pakolliset, ihmisten olemassaoloa säätelevät ehdot ole mielenkiintoista tutkittavaa 
yhteiskuntatietelijöille. Esimerkiksi ihmisten tarve hengittää on pakollinen ehto. (Sayer 1992: 89–90.).

[2] Yhteiskuntatieteilijät tuottavat selityksiä objekteista, mutta he eivät tuota objekteja itsessään 
(Sayer 1992: 49). Sayer tuo esiin teorian ja havainnoinnin välistä suhdetta. Mitä voidaan todella 
havainnoida ja mitä ei voida havainnoida? Maailmaa voidaan ymmärtää käytettävissä olevilla käsitteellisillä 
resursseilla, mutta nämä eivät määrää maailman rakennetta itsessään. Huolimatta siitä, että joudumme monesti
ansaan käsitteellisten järjestelmien osalta, on edelleen mahdollista erottaa enemmän tai vähemmän käytännöllisesti 
edustavia näkemyksiä materiaalisesta maailmasta. Havainnointi ei ole teorianeutraalia tai teorialla määritettyä. 
Se on teorialla lastattua. Sayer (1992: 83–84) kirjoittaa: ”Totuus ei ole absoluuttista tai puhtaasti konventionaalista 
sekä relatiivista. Totuus yhteiskuntatieteissä on tekemisissä käytännön soveltuvuuden kanssa.” Sayerin mukaan teoria ei 
määrää tiettyjä havaintoja tai aineistoja, mutta se kylläkin keskustelee näiden käsitteellistämisten kanssa jopa 
havaintoina. (Sayer 1992: 83–84.)