VTT, FM Olli Matti Hokkanen
Bob Jessopin kehittämä kilpailuvaltioteoria hakee vaikutteita Joseph Schumpeterin ajattelusta. Kilpailuvaltioteorian mukaan kansallisvaltioiden vauraus ja taloudellinen kehityskulku riippuvat innovaatioista, jotka syntyvät paikallisella ja etenkin urbaanilla tasolla.
Valtion teorian ymmärtämiseksi on tärkeää avata keskeiset käsitteet: (1) spatio-temporal fix. (2) atlanttinen fordismi. (3) postfordismi. (4) hyvinvointivaltio. (5) kilpailuvaltio. Aluksi on hyvä tarkastella innovaation käsitettä ja tuoda esiin Jessopin innoittajan, Joseph Schumpeterin (1883−1950), ajattelua.
Schumpeter, innovaatiot ja luova tuho
Schumpeterin kirja Talouskehityksen teoria (Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung) ilmestyi vuonna 1913. Ensimmäinen englanninkielinen painos julkaistiin vuonna 1934. Teoksessaan Schumpeter (1996) kuvaa uudennoksien eli innovaatioiden syntyä. Hänen mukaansa voimia ja materiaaleja hyödyntävät tuottajat löytävät ”uusia yhdistelmiä”, jotka saavat aikaan muutosta ja kasvua. Kehityksestä voidaan puhua silloin kun tuottajat (1) tuovat markkinoille uudennoksia, joita valistuneet asiakkaat tavoittelevat ja joita he eivät ole ennen käyttäneet, (2) esittelevät kokonaan uuden valmistustekniikan, (3) avaavat kotimaassaan kokonaan uudenlaiset markkinat, (4) löytävät uusia raaka-aineita sekä (5) saavuttavat tai rikkovat monopoli-asemia. Tuotantovoimia ja kaupallisia voimia kontrolloivat tahot eivät ainoastaan vaikuta kehitykseen, vaan myös uudet firmat alkavat tuottaa tavaroita vanhojen yritysten vieressä. Kilpailutaloudessa uudennokset korvaavat ja syrjäyttävät kilpailijoiden valmistamia vanhoja tuotteita. Tekniikan keksintöjen kaupallistamiseksi yrittäjien on monesti otettava lainarahaa. On mahdollista, että yrittäjät voivat sattumalta päätyä keksijöiksi, ja keksijät voivat monien yhteensattumien myötä päätyä yrittäjiksi. Pioneeriyrittäjien menestyessä kilpailevia firmoja ilmestyy markkinoille klustereina: innovaatiot esiintyvätkin parveissa. (Emt., 65–67, 70, 89, 223, 228.)
London School of Economicsin emeritusprofessori, lordi Meghnad Desai (2008) näkee, että Schumpeterille (1913) innovaatio oli laaja käsite. Innovaatiot vahvistavat kapitalismia, ja ne liittyvät tekniikan huomattaviin edistysaskeliin, kuten höyrykoneisiin, rautateihin, höyrylaivoihin, teräkseen, sähköön, uusiin kemikaaleihin, autoihin ja lentokoneisiin. Schumpeter katsoi, että kulkuväylät tulisi myös lukea käsitteen piiriin, esimerkiksi Suezin ja Panaman kanavat. Desai huomaa, että Schumpeterille innovaatioiden rykelmien aiheuttama taloudellinen nousukausi voi kestää jopa 25 vuotta. Kilpailevien yrittäjien ilmaantuminen markkinoille jäljennöksineen heikentää pioneeriyrittäjien mahdollisuutta korjata ylimääräisiä voittoja. Tuotoksien moninkertaistuminen johtaa hintojen ja voittojen laskuun. Tuloksena on laskukausi, joka kestää seuraavaan innovaatioiden aaltoon saakka. Innovaatioiden käynnistämä suhdannesykli kestää yhtä kauan kuin Nikolai Kondratjevin (1892−1938) sykli. ”Kondratjevin syklit” ovat siinä mielessä merkityksellisiä, koska niitä tarvitaan laman synnyn ymmärtämiseen. Schumpeter esittikin perusteellisen selityksen lamalle. (Emt.: 217−218.) Desai (2008) kirjoittaa Schumpeterin (1939) ajattelusta seuraavanlaisesti:
”Jokainen kasvuaalto laantuu lopulta, ja talous palaa vakaaksi, kunnes seuraava aalto tulee. 50 vuotta kestävien ’Kondratiefin syklien’ välissä koetaan Marxin tarkastelemia suhdannevaihteluita (’Juglarin syklit’) sekä hyvin lyhyitä, kolme tai neljä vuotta kestäviä jaksoja (’Kitchinin syklit’). Vuoden 1931 suuri lama johtui kaikkien kolmen syklin kääntymisestä laskuun samaan aikaan” (Desai 2008: 220).
Desai (emt.) painottaa, kuinka Schumpeter (1913) osoittaa vääräksi Marxin keskeisiä argumentteja.
Voitot eivät johdu työn riistämisestä, vaan innovaatioista, jotka luovat tuhoa ja ruokkivat kapitalismia. Toisin sanoen luovassa tuhossa uusien tuotantomenetelmien käyttöönotto hävittää työpaikkoja, ja uusia tuottavampia työpaikkoja syntyy tilalle. Höyryvoima toimii hyvänä esimerkkinä: mitä enemmän rautateitä rakennettiin höyryjunia varten 1800-luvulla, sitä vähemmän oli tarvetta hevosvaljakoille ja mitä enemmän kehruukoneita otettiin käyttöön, sitä vähemmän oli tarvetta käsin kehräämiselle. Käsin kehrääminen muuttui lopulta turhanaikaiseksi kehruukoneiden yleistyttyä. Britannian halpojen puuvillateollisuustuotteiden takia tekstiilin tuotanto käsityömenetelmin loppui muissa Euroopan maissa ja Intiassa. (Emt.: 217−218.)
Schumpeterin teorian innoittamina monet tutkijat ovat sittemmin täsmentäneet innovaation käsitettä. Emeritusprofessori Antti Hautamäen (2013) mukaan:
innovaatiolla tarkoitetaan uutta hyödyllistä asiaa, joka on otettu käyttöön.
Kyseeseen tulee siis asia, joka on kaupallistettu. Innovaatiot voivoivat olla pieniä tuotteita unohtamatta palveluja, prosesseja, toimintatapoja, organisaatioita ja instituutioita. Niiden on luotava uutta yhteiskunnallista arvoa tavoitteinaan kestävän hyvinvoinnin saavuttaminen sekä yhteiskunnan ilkeisiin ongelmiin vastaaminen. (Emt.) Innovaatioilla parannetaan yritysten, urbaanien alueiden ja kansallisvaltioiden kilpailukykyä. Metropolialueet toimivat innovaatioiden pääekosysteemeinä, jotka tarjoavat menestyvän innovaatiotoiminnan edellyttämiä palveluita, kumppanuuksia sekä rikkaan yhteisön, jossa kyvykkäät yksilöt kehittelevät uusia ideoita ja rakentavat käytännön sovelluksia osaamiseensa perustuen. (Hautamäki et al. 2010: 17−21.) Yhteistyö innovaatioiden synnyssä perustuu laajasti innovaatiokapasiteettiin, innovaatiojohtamiseen sekä avoimen innovaatioiden verkostoihin. Syntyvät innovaatiot voivat olla radikaaleja innovaatioita tai niistä voi muodostua systeemisiä. (Chesbrough et al. 2006.)
Innovaatioiden luomiseksi kaupunkikehittäjät tarvitsevat tuekseen innovaatiopolitiikkaa. Tutkimustulosten kaupallistamisesta ja tieteellisten keksintöjen hyödyntämisestä tuli 1970- ja 1980-luvuilla oleellinen yhteiskuntapoliittinen kysymys, ja syntyi innovaatiopolitiikka, joka voidaan jakaa yleiseen, kohdennettuun ja kokeilevaan kategoriaan. Aluksi viitattiin tiedostamattomasti Vannevar Bushin kuvaamaan lineaariseen innovaatiokehitykseen, joka alkaa perustutkimuksesta ja etenee tulosten soveltamisen myötä kehitystyöhön (jonka tuloksena syntyy uusi markkinoitava tuote). Taloustiedettä harjoittaneet innovaatiotutkijat ja OECD alkoivat kuitenkin jo 1960-luvulta lähtien tuottaa käsitteistöä tiede- ja teknologiapolitiikkaa varten. Tarkoituksena oli korvata lineaarinen innovaatioketju systeemisellä mallilla, joka kiteytyi 1990-luvulla kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi. Tällä käsitteellä viitataan kansallisten instituutioiden ja tekijöiden muodostamaan kokonaisuuteen, joka on vaikuttanut innovaatiotoimintaan. Interaktiivisen näkemyksen mukaan innovaatioiden lähteet ovat moninaisia ja vaihtelevia. Innovaatiotutkijoiden mukaan innovaatioita syntyi 1900-luvulta lähtien Donald Stokesin kuvaamassa käytön innoittamassa perustutkimuksessa – ei siis enää puhtaan perustutkimuksen ja lineaarisen mallin mukaisesti. Innovaatiojärjestelmiä ja verkostoja tutkivat koulukunnat syntyivät 1980- ja 1990-luvuilla. (Miettinen et al. 2006; ks. myös Sotarauta 2009.)
Tietoyhteiskuntaan siirtyminen kuvastaa sitä yleistä kehityskulkua, joka on vallinnut innovaatiopolitiikan ja yliopistotutkimuksen taustalla 1990-luvulta lähtien. Tietoyhteiskunnassa tiedosta on tullut olennainen tuotannon tekijä ja innovaatiotoiminnasta talouden kehityksen avain. Tieto on viety omistamisen ja markkinasuhteiden piiriin. Tiedon yksityinen omistus laajentui teknologiapoliittisten toimenpiteiden sekä patenttisäännösten muutosten ja patenttipolitiikan seurauksena 1900-luvun loppupuolella. Yliopistoja rohkaistiin yhä enemmän patentoimaan sellaisiakin tutkimustuloksia, jotka aikaisemmin olisivat jääneet julkiseksi tieteelliseksi tiedoksi. Yhä useammat tieteen ja teknologian tutkijat alkoivat huolestua kehityksestä, joka saattoi hidastaa innovaatioiden syntyä. (Miettinen et al. 2006.)
Innovaatiopolitiikassa oli 1990-luvulla keskeistä ymmärtää, kuinka tiede ja yliopistot muuttuivat osana kehittyvää tietoyhteiskuntaa. Humboldtilaista mallia oli alettu kritisoida vanhanaikaiseksi globaalissa taloudessa: yliopistojen, teollisuuden ja hallituksen välisistä yhteistyökäytännöistä, akateemisesta kapitalismista sekä yrittäjälähtöisistä yliopistostrategioista alkoikin esiintyä ideoita. (Emt., 18.) Triple Helix (kolmoiskierre) on yksi tunnetuimmista 1990-luvulla kehitetyistä malleista, jota on käytetty apuna kansallisen ja alueellisen innovaatiokulttuurin luomisessa. Se tuo esille win-win-asetelman korostamalla teollisuuden, yliopistojen ja julkisen hallinnon välisiä kumppanuuksia talouskehityksen lisäämiseksi ja vaurauden kasvattamiseksi. (ks. Etzkowitz 1993; Etzkowitz & Leydesdorff 1995.)
Triple Helix on vaikuttanut yliopistoihin huomattavasti. Malli on edelleen varsin dominoiva eri maissa, ja sitä kehitetään edelleen. (Miettinen et al. 2006: 18.) Yliopistot eivät vain välitä tutkimustuloksiaan teollisuuden ja yhteiskunnan käyttöön – korkeakoulujen oletetaan myös kiinnittävän huomiota tutkijaryhmien kehittymiseen ja kyvykkyyksiin. Kilpailu parhaista aivosta alkoikin korostua 2000-luvulla, ja Triple Helix-mallin kehittyneempi versio, ihmisten kyvykkyyksiä korostava The Quadruple Helix (neloskierre) otettiin käyttöön. (Holm-Nielsen et al. 2013.)
Jessop ja kilpailuvaltioteoria
Schumpeter (1913) antoi Desain (2008) mukaan selityksen lamalle, mutta valtiollisia talous- tai kaupunkipoliittisia toimia talousahdingosta selviämiselle hän ei esittänyt. Schumpeter nojautui ajattelussaan vakiintuneeseen liberalismiin ja väitti demokratian seuraavaan markkinoiden logiikkaa. Poliittiset puolueet kilpailevat keskenään, aivan kuten kapitalistiset tavarantuottajatkin. Ainut ero on Schumpeterin mukaan siinä, että poliittiset puolueet kilpailevat äänestäjistä, kun taas tavarantuottajat kilpailevat asiakkaista ja tuotteiden ostajista. Kannatuslukemien tuella poliittiset puolueet laativat myös ”tuotteen”, poliittisen ohjelman, johon sitoudutaan. (Emt. 2008: 257.) Koska Schumpeter sivuutti kysymyksen valtion keinoista, joilla saatettaisiin talous kasvu-uralle, tutkijat päättivät myöhemmin laajentaa itävaltalais-amerikkalaista talousteoriaa lisäämällä siihen valtion mukaantulon. Yksi merkittävimmistä valtioteorian kehittäjistä ja Schumpeterin ajattelun seuraajista on Bob Jessop, joka toimii sosiologian professorina Lancasterin yliopistossa.
Jessop (1990; 2002; 2016) on korostanut valtioiden roolia toisen maailmansodan jälkeisessä kapitalismissa. Valtiot löytävät Jessopin mukaan paikkansa yleisestä yhteiskunnallistamisen teoriasta (societalization). Jessop välttää marxilaiseen determinismiin, reduktionismiin ja instrumentalismiin kohdistuvat dilemmat ja ehdottaa strategisrelationaalista lähestymistapaa valtioiden teoreettiseen tarkasteluun ortodoksisen marxismin vaihtoehdoksi.(Emt.)
Spatio-temporal fix
Spatio-temporal fix (STF) esiintyy Jessopin kirjallisessa tuotannossa. Kyseessä on väliaikaista pysyvyyttä ilmentävä jakso, jossa määrittyvät rajat valtiomuodolle ja politiikan käytänteelle. Kyseeseen tulee intressien, tilojen ja alueiden poissulkeminen vallitsevien seikkojen tieltä; myös näiden heikentäminen voi tulla kysymykseen. Jessop (2016) antaa uusimman tarkennuksensa käsitteeseen kirjassaan The State: Past, Present, Future:
”Tilallisajallisessa jaksossa [STF] luodaan hetkellisiä rajoja, joiden sisällä annetun järjestysvallan [order] suhteellista, epätäydellistä ja väliaikaista rakenteellista koheranssia (täten myös institutionaalisia komplementaarisuuksia) suojataan niin kauan, kunnes tämä ei ole enää tarkoituksenmukaista. Koherenssin suojaamiseksi materiaaliset ja sosiaaliset kustannukset ulkoistetaan ja siirretään institutionaalista määritystä [institutional fix] koskevien spatiaalisten, tilapäisten ja sosiaalisten rajojen ylitse; kustannuksiin on mahdollista myös myöntyä. Tilallisajallisessa jaksossa siis harmonisoidaan yhdessä tai muussa muodossa esiintyviä ristiriitoja” (Jessop 2016: 145; käännös ja alleviivaus tekijän).
Jessopin mukaan (2002) STF helpottaa ja edistää institutionaalisia kompromisseja, joista ”pääoman kasautumisen regiimi” ja sääntelyn muodot ovat riippuvaisia; samanaikaisesti se myös yhdistää nämä. Väliaikaista pysyvyyttä ilmentävät jaksot ovat vaihdelleet historiallisesti, esimerkiksi Westfalenin rauha[1] sekä jälkiwestfalenialainen kompleksisuus olivat historiallisia tilallisajallisia kiinnittymiä. Niin ikään myös kansallisvaltioiden kukoistamisen aika (jolloin kaupungit kytkettiin systemaattisesti valtioiden tiukkaan valvontaan) on hyvä esimerkki STF-jaksosta. Yleisesti tilallisajallisella vaiheella tai kiinnittymällä on huomattava merkitys pääoman kasautumisstrategioille, valtioprojekteille ja hegemonisille projekteille. Näitä kaikkia koskee aktiviteettien strateginen koordinointi. Tavoitteena on siis saavuttaa rajallinen ja paikallisesti stukturoitu koherenssi liittyen pääoman kasautumisstrategioihin, valtion toimintoihin sekä sosiaalisiin muodostumiin. Tavoitteiden saavuttamiseksi voidaan erottaa runsasmittaista kilpailua. Organisoidut intressit, poliittiset puolueet ja sosiaaliset liikehdinnät ovat esimerkkejä tästä kilpailusta. (Emt., 48–50.)
Kapitalistisen valtion tulevaisuus
Jessop (2002) kehittelee Schumpeterin ajatuksia klassikkokirjassaan The Future of the Capitalist State (2002), jossa hän tarjoaa radikaaleja ja uudenlaisia selityksiä kapitalistisista valtioista, ja niiden tulevaisuuden kehityskuluista. Jessopin pääteesin mukaan ”atlanttiset keynesiläiset hyvinvointivaltiot” olisivat ajautuneet kriisiin taloudellisten vaikutusten sekä poliittisten liikehdintöjen, globalisaation ja teknologisten muutosten seurauksena. Hän tarkastelee ja esittelee vaihtoehtoisia ja uusia valtioiden muotoja, mutta suhtautuu kriittisesti niiden neoliberalistiseen luonteeseen. Kirjassaan Jessop laatii teoreettisen tutkimusagendan, joka liittyy valtioiden kapitalistiseen luonteeseen. Jessopin tarkoituksena ei ole esittää yksityiskohtaisia kuvauksia poliittisista hallintojärjestelmistä. Sen sijaan hänen pyrkimyksenään on tuoda esiin kehittyneiden länsimaisten valtioiden muuttuneet muodot ja toiminnot sekä talouspolitiikat ja sosiaalipolitiikat, joita käytettiin atlanttisen fordismin aikana. Jessop kuvaa valtioiden kehityskulkuja fordismin kriisin jälkeen, siis 1970-luvulta eteenpäin. Hän viittaa keynesiläisiin hyvinvointivaltioihin, jotka pitää ymmärtää historiallisesti erityislaatuisina poliittisina hallintojärjestelminä. Keynesiläisten hyvinvointivaltioiden rakentajat vastasivat pääoman kasautumisen globaaliin haasteeseen. (Emt., 1-2.)
Työnsä lähestymistavaksi Jessop (emt.) valitsee ensinnäkin institutionaalisen ja evoluutionäärisen taloustieteen, varsinkin regulatiivisen lähestymistavan. Sen mukaisesti talousvoimat selittävät vain osaltaan kapitalistista ekspansiota (emt., 1-5). Toiseksi viitekehykseksi Jessop valitsee Antonio Gramscin ja Nicos Poulantzasin tekemän poliittisen taloustieteen, jonka mukaan valtio on nähtävä sosiaalisten suhteiden muodostumana. Valtio on sosiaalinen muodostuma ja sosiaalisesti säännelty. Se koostuu strategisesti selektiivisistä instituutioista ja organisaatioista, jotka tekevät kollektiivisia päätöksiä. Tutkijoiden ei tulisi ainoastaan jäljittää valtioissa vallitsevia kompleksisia sosiaalisia suhteita ja valtamuodostumia, vaan myös hahmottaa globaalin tason viitekehys. Kun pääoman kasautuminen laajenee globaalilla tasolla, sen dynamiikasta tulee ekologisesti dominoivampi. Kriittiselle tarkastelulle onkin kysyntää, koska hallitsevat mediat pelkistävät valtiovaltoja vain poliittisiin henkilöihin, jotka yksinkertaistavat poliittista todellisuutta ja vakuuttavat kansaa asioiden ratkaisemisesta. Karismaattisilla poliittisilla johtajilla on taito peitellä sosiaalisten suhteiden ja käytäntöjen kaoottista moninaisuutta, joka vallitsee taka-alalla. (Emt., 5-6, 11, 41.) Kolmanneksi Jessop haluaa käyttää hyödykseen kriittistä diskurssianalyysiä, jossa valtiojärjestelmiä kohdellaan kuvitteellisina poliittisina kokonaisuuksina. Valtioilla on spesifit rajat, ehtoja olemassaololle, poliittisia subjekteja, kehittyneisyyden tasoja, legimiteetin lähteitä sekä valtioprojekteja. On olemassa monenlaisia erilaisia diskursseja ja kuvitelmia, jotka kilpailevat keskenään hegemoniasta. Lopuksi Jessop pyrkii hyödyntämään viimeisimpiä hallinnan analyysejä. (Emt., 6-10.)
Atlanttinen fordismi ja postfordismi
Fordismi viittaa Jessopin (2002) mukaan massatyöllisyyteen ja liukuhihnatyöntekoon. Käsitteellä tarkoitetaan vakaan taloudellisen kasvun muotoa. Atlanttinen fordismi tulee ymmärtää puolestaan väliaikaista pysyvyyttä ilmentävänä jaksona (STF). Atlanttinen fordismi asetti makrotaloudellisen kehyksen länsimaisille keynesiläisille hyvinvointivaltioille, joissa hyveellistä massakuluttamista ja -tuottamista suojattiin omalaatuisilla, institutionalisoiduilla, käytännöllisillä ja diskursiivisesti materialisoiduilla sääntelytavoilla. Fordistisia esimerkkivaltioita vuoden 1945 jälkeen olivat Atlantin valtameren vaikutuspiiriin kytkeytyvät Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta, Tanska, Ruotsi ja Kanada. Tyynen valtameren vaikutuspiiristä voidaan puolestaan erottaa fordistiset Uusi-Seelanti ja Australia. Nämä valtiot olivat sodan jälkeen siirtyneet kohti keynesiläistä massakulutysyhteiskuntaa. (Emt., 55–57.)
Postfordismin käsitteen käyttöön liittyy tutkimuksissa dilemmoja. Jessopin (emt.) mukaan nykyaikaisella työn prosessilla, pääoman kasautumisen hallintojärjestelmällä sekä sääntelyn muodoilla on nimittäin vain vähän tekemistä kultaisen ajan fordismin kanssa. Tutkija voi toki käyttää postfordismin käsitettä, kunhan hän muistaa mainita sen irrallisuudet ja kytkökset fordismiin sekä pohtia muita vaihtoehtoja, kuten ei-fordistisia, neofordistisia, korkean asteen fordismin sekä myöhäisfordismin ilmaisuja. Jessopille toyotanismi, sonyismi, gatesismi sekä wintelismi ovat ainakin hedelmällisempiä analyysityövälineitä kuin postfordismi, joka pyrkii erottumaan fordismista. Lisäksi uuden talouden paradigma on Jessopin mukaan problemaattinen: uuden talouden käsite tulee myös nähdä yksinkertaisena ja liioiteltuna kontrastina vanhan ja uuden erottamisessa. Jessop päättää käyttää huonojen käsitteiden sijasta tietoperusteisen talouden (knowledge-based economy) käsitettä, joka on informatiivisempi ja selkeämpi. Postfordismiin pitäisikin nimenomaan yhdistää tietoperusteisuus. Tutkija voi ottaa Jessopin introdusoiman käsitteen postfordistinen tietoperusteinen hallintojärjestelmä käyttöön, kunhan hän huomioi samalla STF-jakson ja skalaariset tasot. Tärkeintä on tuoda esille erityislaatuinen työn organisoinnin prosessi, vakaan makrotaloudellisen kasvun tapa, taloudellisen sääntelyn keinot sekä yhteiskunnallistaminen. Lisäksi joustavaa tuotantoa, ICT-verkostoja, mikroelektronista tuotantoa, tiedon tuotantoa, tekijänoikeuksia, kybertilallisuutta sekä monitaitoisen työn erottamista perustyöstä tulisi painottaa. (Emt., 97–99, 108-110.)
Hyvinvointivaltio
Jessopin selittämä kilpailuvaltion käsite tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan ensin John Maynard Keynesin (1883-1946) ajattelun varaan rakennettua hyvinvointivaltiota. Jessop (2002) kuvaa, kuinka niin sanottu keynesiläinen hyvinvointivaltio oli keynesiläinen siihen rajaan asti, kun tavoitteena oli täystyöllisyyden edistäminen. Hyvinvointioikeuksien lisääntyminen, työnantajajärjestöjen ja työntekijäjärjestöjen kollektiiviset neuvottelut, kansallisen tason vakaus (talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan teossa) sekä valtion kyky kompensoida talousmarkkinoiden epäonnistumisia kuvastivat hyvin keynesiläistä hyvinvointivaltiota, jossa talous- ja sosiaalipolitiikkaa tehtiin top-down-päätöksentekoon nojautuen. Kyseeseen tuli atlanttisen fordismin korkein muoto. Euroopassa keynesiläisten hyvinvointivaltioiden kulta-ajaksi voidaan ajoittaa 1960-luvun loppu Marshall-avun jälkimainingeissa sekä Euroopan yhteisön kehittämisprosessi 1945–1968. Keynesiläinen hyvinvointivaltio oli Jessopin mukaan staattinen niin kauan, kun valtion instituutiot säilyttivät pääroolinsa markkinavoimien täydentämisessä. (Emt., 59–61.)
Gøsta Esping-Andersenin innoittamana Jessop (emt.) tunnistaa keynesiläisistä hyvinvointivaltioista erilaisia variaatioita ja muunnelmia – kaikki valtiot eivät siis puhtaasti ottaneet mallia Keynesin ajattelusta (emt., 62–63). Esimerkiksi Suomen hyvinvointimallia ei löydy suoraan talousteorioista. Se onkin Pekka Kososen (1998) mukaan ”muotoiltava vallitsevan ajattelu- ja toimintatavan yleistyksenä”. Hänen mukaansa kasaantumisen ja kilpailukyvyn korostus sekä hegemoninen porvarillinen toimintapa luonnehtivat sodanjälkeistä Suomen mallia. Myös jyrkät suhdannevaihtelut, tulopolitiikka sekä investointien tukeminen julkisen säästämisen, inflaation ja luottopolitiikan avulla (alhainen reaalikorko) tulee huomioida. (Emt., 87−88, 91.)
Keynesiläisellä hyvinvointivaltiolla oli lukuisia omalaatuisia piirteitä. Ensinnäkin sen paikalliset ja alueelliset hallinnot toimivat välittäjävöinä kansallisille talouspoliittisille ja sosiaalipoliittisille toimille. Paikalliset ja alueelliset taloudet nähtiin kansallisvaltion sisäisinä yksikköinä. Toiseksi valtio epäsuorasti tuotti tietynlaisia patriarkaalisia, etnisiä ja rodullisia dominansseja. Patriarkaalisen perheyksikön kiinteyden olettaminen itsearvoisella tavalla sekä muiden perhetyyppien ja vaihtoehtoisten seksuaalisuuksien marginalisointi olivat ominaisia seikkoja keynesiläiselle hyvinvointivaltiolle. Kolmanneksi keynesiläiset hyvinvointivaltiot olivat suhteellisen suljettuja kokonaisuuksia taloudellisessa mielessä. Esimerkiksi monitasoisia taloudellisia suhteita käsiteltiin siten, että ne pitivät sisällään suhteellisen suljettuja talousjärjestelmiä. Kansainvälinen talous ymmärrettiin yksinkertaisesti kauppavirtoina kansallisten talousjärjestelmien välillä. Keynesiläisen hyvinvointivaltion yksityiskohtaisista ominaispiirteistä käyvät esimerkiksi myös rajalliset kansalaisoikeudet sekä amerikkalaistyylisen New Dealin yleistäminen Eurooppaan. (Jessop 2002: 71–73.)
Jessop (emt.) tuo esille, kuinka keynesiläisen hyvinvointivaltion kriisiytyminen aiheutti monenlaisia yleisiä, taloudellisia, poliittisia ja sosiokulttuuria vaikutuksia. Atlanttisen fordismin aikainen keynesiläinen hyvinvointivaltio oli eroosion kuluttama 1970- ja 1980-luvuilla. Julkisen velan kasvu, öljykriisi, Itä-Aasian valtioiden asettamat talouspaineet, kansalaisyhteiskunnan yksityistäminen, kosmopoliittisuus, heimolaisuus, kansalaisidentiteetin osittainen heikkeneminen, sosiaalidemokratian osittainen hylkääminen sekä luokkaperusteisen tasa-arvon (mihin atlanttisella fordismilla oli normatiivinen sitoumus) sivuun laittaminen ovat esimerkkejä keynesiläisen hyvinvointivaltion heikentymisestä. Ehkä merkillepantavinta on se, että ongelmiin keskittyneet johtamistavat olivat kriisiytyneet. Hyvinvointivaltio oli aiheuttanut osan omista ongelmistaan verojen keruulla, joka oli lisääntynyt yhtä aikaa valtioiden kasvun myötä: keynesiläiset hyvinvointivaltiot olivat muuttuneet verojenkeruuvaltioiksi. Fordismin rappeuden aikana käytettiin hyväksi keynesiläisten hyvinvointivaltioiden finanssivarojen leikkuuta. Lukuisia uudistamisohjelmia ja hyvinvointia ajavia lakiesityksiä lakkautettiin. Keynesiläisen hyvinvointivaltion aikaisia politiikkakokonaisuuksia alettiin muuttaa ja uudistaa. Suuntana olivat moni-identtisyyttä, erilaisuutta, luovuutta ja talouskasvua korostavat poliittiset ohjelmat. (Emt., 2, 80–90.)
Kilpailuvaltio
Kilpailuvaltio olisi Jessopin mukaan (2002) haastanut edellä kuvatun keynesiläisen hyvinvointivaltion. Samalla fordismista olisi siirrytty postfordismiin, johon kilpailuvaltio kytkeytyy. Jessopin selittämällä kilpailuvaltiolla (Schumpeterian competition state) tarkoitetaan sellaista valtiota, joka pyrkii turvaamaan taloudellisen kasvun rajojensa sisällä sekä hyötymään kotimaahan kytkeytyvistä pääomista vaikkakin ne olisivat väliaikaisesti ulkomailla. Kilpailuvaltio pyrkii turvaamaan kilpailun hyödyt alueillaan, väestössään, rakennetussa ympäristössään, sosiaalisissa instituutioissaan sekä taloudellisten toimijoidensa keskuudessa.
Kilpailuvaltion poliitikot korostavat täystyöllisyyden edistämisen sijasta tietoon perustuvaa taloutta sekä etenkin innovaatiorakenteiden ja innovaatiojohtamisen tukemista. Jessop (emt.) painottaa, että talouspolitiikka lukee osakseen sosiaalipolitiikan: huomio kiinnittyy teknologiseen muutokseen, innovaatioihin ja yrittäjyyteen. Sosiaalipolitiikka alistetaan talouspolitiikalle epäsuorasti. Tämän toimenpiteen seurauksena epäoikeudenmukainen alueellinen kehitys voimistuu kansallisvaltion rajojen sisällä. Kansallisvaltiot alkavat toimia aggressiivisemmin ja selektiivisemmin omilla alueillaan siten, että ne antavat elinkeino- ja talouspoliittista vastuuta kaupunkialueilleen ja varsinkin tietyille suurille kaupungeille. Kun keynesiläisessä hyvinvointivaltiossa kansallinen taso priorisoidaan tehtäessä talous- ja sosiaalipolitiikkaa, niin kilpailuvaltiossa skaala suhteellistetaan kansallisen tason kustannuksella (paikallinen, alueellinen, ylikansallinen ja globaali taso). Jessopille urbaanin alueellisen tason merkittävyys siis kasvaa samalla kun kaupungit tekevät yhä enemmän aloitteita yrittäjyyden suhteen. Etenkin ylikansallinen taso vahvistuu. Politiikan teossa itseorganisoitu hallinta sekä (urbaanin) alueellisen yhteistyön merkittävyys korostuvat.
Kilpailuvaltioteorian mukaisesti valtio alkaa yhä enemmän koordinoimaan toimintoja sen sijaan, että se keynesiläiseen tapaan itse suorittaisi niitä. Valtio koordinoi selektiivisesti kaupunkien ja kaupunkialueiden välisiä verkostoja, rahoittaa yritysklustereita, myöntää innovaatiotukea yrityksille sekä kehittää yleistä laajapohjaista innovaatiojärjestelmää innovaatiopoliittisin toimenpitein, jotka valtavirtaistetaan osaksi sektoripolitiikkoja. Valtion kehittää yritysmyönteistä yhteiskuntaa tukemalla kaupunkialueiden kasvuedellytyksiä ja valjastamalla urbaaneja ulkoisetuja. Jessopin mukaan Yhdysvalloilla, Saksalla ja Suomella olisi eniten potentiaalia muuttua kilpailuvaltioiksi; maillahan on paradigmaattisesti postfordistinen status. (Emt., 95–139, 152–157, 214.)
Jessop (emt.) kiinnittää huomiota talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan yhdistämiseen kilpailuvaltiossa.
Muutosta voidaan ymmärtää työvoiman sosiaalisella uusintamisella. (Emt., 45, 96.)
Palkkasuhteiden määrittäminen on ensinnäkin kaiken perusta, kun ollaan tekemisissä sosiaalisen kysymyksen kanssa (emt., 47). Kapitalismissa sosiaalisten subjektien jokapäiväinen ja elämänmittainen uusintaminen tapahtuu pääasiassa alati muuttuvien palkkasuhteiden ympärillä sekä osana pääoman kasautumisprosessia. Kilpailuvaltiossa kapitalistiset palkkasuhteet voivat kuitenkin hylkiä perinteistä talousperusteista ymmärrystä sosiaalisesta uusintamisesta. Ensinnäkin voidaan ajatella, että yksilöt toimivat jokapäiväisen selviytymisen ohella laajemmin: esimerkiksi he voivat vaikuttaa elämänsuuntaansa valinnoillaan (joita kaikki eivät pysty kapitalismissa tekemään). Myös kulutustottumuksilla ja tavaroiden ostopäätöksillä voidaan häiritä kapitalismin suuntaa ja kehitystä. (Emt., 46.) Jessop huomauttaa, että atlanttisessa fordismissa palkka- ja rahasuhteet olivat sääntelytavan ytimessä, toisin sanoen, valtio puuttui tuona aikana aktiivisesti palkkoihin. Fordismin aikana varsinkin työläisten ostovoima ja tuottavuus kasvoivat merkittävästi. (Emt., 48.) Postfordismissa asetelma muuttui tietotyöläisiä suosivaksi. Jessop toteaa:
”Jos ’keynesiläinen hyvinvointivaltio’ on kriisissä, niin tällöin tämän korvaajana tulisi identifioida uusi ’taloudellisen ja sosiaalisen uusintamisen hallintojärjestelmä’” (Jessop 2002: 2).
Kilpailuvaltion vaikutukset sosiaaliseen uusintamiseen ovat aiheuttaneet huomattavia muutoksia sosiaalipolitiikkaan, jota on alettu suunnitella ja organisoida uudelleen.
Postfordismin aikana sosiaalipolitiikkaa on alettu käyttää työmarkkinoiden joustavuuden parantamiseen luomalla joustavia ja yrittäjälähtöisiä työntekijöitä, jotka sopisivat ja istuisivat paremmin tietoperusteiseen talouteen.
Uudella sosiaalipolitiikalla on pyritty epäsuorasti asettamaan painetta alemman sosiaalisen luokan palkkojen laskulle. (Emt., 168–169.) Nykymuotoista sosiaalipolitiikkaa ei ohjata enää vain sosiaalisilla kehittämispäämäärillä. Sosiaalipoliittiset tavoitteet saavutetaan Jessopin luonnehtimassa postfordistisessa pääoman kasautumisen hallintojärjestelmässä, jossa talouden funktiot, hallintorakenteet, nykypolitiikkojen rajapinnat, institutionaaliset järjestelmät sekä lakien voimaansaattamiset kohtaavat. Laajasti verkostoituneita yhteenliittymiä on syntynyt. (Emt.)
Globalisaation ja globaalin talouden ajassa kilpailuvaltiot ovat kyenneet hyödyntämään erilaisia strategisia mahdollisuuksia. Ne ovat rakentaneet uudelleen sosiaalisia suhteita sekä koordinoineet aktiviteetteja skalaarisilla tasoilla. Kilpailuvaltiot ovat hyötyneet globaalin tason prosesseista, joiden tuloksena skalaarinen ja tilallinen työn jakautuminen on kehittynyt ja syventynyt. (Emt., 113–115.) Globalisaation myötä valtiot ovat sijoittaneet toimintojaan eri tasoille. Mikäli kilpailuvaltiot eivät onnistu globaalin strategian ja globaalin hallinnan luonnissa, niin tällöin voidaan menettää ote kilpailullisuuden vahvistamiseen. Tällä hetkellä globalisaatiota dominoi uusliberalistinen kilpailuvaltion strategia. Valtavirtauksena uusliberalismi on tarkoittanut strategiaa, jota on työstetty 1970-luvulta alkaen. Valtiollinen sosiaalinen kapitalismi on jäänyt merkittävästi taka-alalle. Euroopan unionista ja sen jäsenmaista on tänä päivänä erotettavissa erilaisia kilpailuvaltioiden strategioita ja kombinaatioita neoliberalismin ohella, kuten neokorporatismia ja neostatismia. (Emt., 114–119, 169, 259–263.)
Viitteet:
[1]Westfalenin rauhassa (1648) muotoiltiin ensimmäisen kerran kansainvälisen järjestyksen malli. Katsottiin, että maailma on jaettu itsenäisiin alueellisiin valtioihin, jotka ovat suvereeneja toimijoita. Valtiot eivät tunnistaisi muita ulkopuolisia tai yläpuolisia instituutioita, ja ne kunnioittaisivat toistensa koskemattomuutta. (Le Galés 2002: 78; Saaristo & Jokinen 2004: 202.) Valtioiden välinen rauha takasi toistaiseksi vakaat ulkomaanmarkkinat, joista voitiin puhua täydellä oikeudella institutionaalisina luomuksina. Niiden synty vaati poliittisia ja sotilaallisia ponnistuksia. Vanha kaupungin ja lähiympäristön muodostama toimintapohja [paikallinen taso] laajeni nyt valtion alueen kokoiseksi [kansallinen taso]. Kehitystä voidaan kuvata kaupunkitalouksien kansallistumisena (Habermas 2004: 42). Ulkomaanmarkkinoiden kasvaessa pikkuporvariston asema heikentyi samalla kuin suurkauppiaat ottivat monopoliaseman monilla eri kaupankäynnin aloilla.
Lähteet:
Chesbrough, Henry, Wim Vanhawerbeke & Joel West (2006). Open Innovation. Researching a New Paradigm. 373s. Oxford University Press, Oxford. Desai, Meghnad (2008). Marxin kosto. 427s. Gaudeamus, Helsinki. Etzkowitz, Henry (1993). Technology transfer: The second academic revolution. Technology Access Report 6, 7-9. Etzkowitz, Henry & Loet Leydesdorff (1995). The Triple Helix: University - In-dustry - Government Relations: A Laboratory for Knowledge-Based Economic Development. EASST Review 14, 14 - 19. Habermas, Jürgen (2004). Julkisuuden rakennemuutos: tutkimus yhdestä kansa-laisyhteiskunnan kategoriasta. Alkuperäinen teos vuonna 1962. Käännös Veikko Pietilä. 443s. Vastapaino, Tampere. Hautamäki, Antti, Olli Alanen, Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Tommi Laitio, Roope Mokka, Aleksi Neuvonen, Kaisa Oksanen, Satu Onnela, Mikko Rissa-nen, Simo Vassinen & Ville Viljanen (2010). Metropolin hyvinvointi. 105s. Erweko Painotuote Oy, Helsinki. Hautamäki, Antti (2013). Kestävä innovaatio ja resurssiviisaus. 15.3.2017. <http://hameenliitto.fi/sites/default/files/kestavat_innovaatiot_antti_hautamaki.pdf˃ Holm-Nielsen, Lauritz B, Kristian Thorn, Jeppe Dørup Olesen & Tina Huey (2013). Talent development as a university mission: the quadruple helix. Teo-ksessa Higher Education Management and Policy 24:2, 99−113. OECD. Jessop, Bob (1990). State Theory. Putting Capitalist States in their Place. 413s. Polity Press, Cambridge. Jessop, Bob (2002). The Future of the Capitalist State. 330s. Polity Press, Cambridge. Jessop, Bob (2016). The State. Past, Present, Future. 303s. Polity Press, Cambridge. Kosonen, Pekka (1998). Pohjoismaiset mallit murroksessa. 420s. Vastapaino, Tampere. Le Galès, Patrick (2002). European cities – Social Conflicts and Governance. 328s. Oxford University Press, New York. Miettinen, Reijo, Tarja Knuuttila, Juha Tuunainen & Erika Mattila (2006). Tie-teestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa. 283s. Yliopis-topaino, Helsinki. Saaristo, Kimmo & Kimmo Jokinen (2004). Suomalainen yhteiskunta. 296s. WSOY, Helsinki. Schumpeter, Joseph (1996). The Theory of Economic Development. An Inquiry into Profits, Capital, Credit, Interest, and the Business Cycle. Alkuperäinen teos vuonna 1913. Käännös Opie Redvers. 255s. Transaction Publishers, London. Sotarauta, Markku (2009). Kuoliaaksi syleilty innovaatio? Teoksessa Kaupungit kurkottavat 2010-luvulle: Näkymiä ja haasteita uudistuvalle kaupunkipolitiikalle, 16−31. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12/2009. Edita Publishing Oy.
Kaupunkitutkija verkoilla 