Globaali talous

Kuva: Phoenix

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Kaupunkitaloutta laajempi käsite on globaali talous, jolle on ominaista pääoman, yritysten ja työvoiman liikkuvuus yli kansallisvaltioiden rajojen. Käsite viittaa esimerkiksi informaatioteknologian kehittymiseen, sääntelyn purkuun sekä syvempään kansainvälistymiseen, jota uudet instituutiot edistävät. Globaalin talouden tilallisia ilmentymiä ovat globaalikaupungit ja maailmankaupungit, joissa tehdään globaalitaloutta hallitsevat päätökset. Seuraavassa tarkastellaan näihin komentokeskuksiin liittyviä teorioita sekä kaupunkialueen ja globaalin kaupunkialueen käsitteitä.

Kaupunkialue

Kaupunkialue on vain yksi esimerkki alueesta, joka koostuu useista eri paikoista (Marston et al. 2005: 2). Kaupunkialueen eli urbaanin alueen käsitteelle on olemassa lukuisia institutionaalisia määritelmiä. Euroopan komission ja YK:n yhteistyössä teettämän The State of European Cities 2016 -raportin mukaan kaupunkialue on yli 100 000 asukkaan kaupunkien (cities), alle 100 000 asukkaan kaupunkien (towns) sekä esikaupunkialueiden (suburbs) summa (ks. Dijkstra & Maseland 2016: 16). Yleisesti urbaaneihin alueisiin viitataan silloin, kun tarkoitetaan taajamaa tai taajamien keskeisiä osia. Käsitteellä on myös laajempi merkitys, ja urbaani alue voikin tarkoittaa perinteisiä tiiviin yhteisön kyliä tai pikkukaupunkeja kyläraitteineen. Maaseudun asutuksia ei kuitenkaan pidetä urbaaneina (esim. Helsingin yleiskaava 2013: 7).

Peter Haggettin (2001) mukaan kaupunkialueella tarkoitetaan aluetta, joka ympäröi ihmisasutusta, ja joka on yhteydessä siihen tilan organisoitumisen kautta. Urbaani ihmisasutus voidaan määritellä tuomalla esiin sen fyysinen rakenne katsomatta laillisia rajoja. Islannissa alue on urbaani, kun sen sisällä asuu muutama sata ihmistä. Alankomaissa urbaanista alueesta puolestaan puhutaan, kun väkiluku kohoaa yli 20 000:n. Urbanisoituminen on johtanut siihen, että kaupunkialue on monesti ylittänyt lailliset rajansa: tuloksena on uudenlaisia merkittäviä ongelmia yhteiskunnassa. (Emt.: 423−424.) On tärkeää huomata, että kaupunkivaltiot koostuvat kaupunkialueen ja valtion sulautumasta. Kaupunkivaltioiden uudeksi aikakaudeksi on nimitetty 1990-lukua, sillä silloin kaupunkivaltiot, kuten Singapore, alkoivat aktiivisesti tarjota onnistuneita malleja lukuisten eri kaupunkien hallintaan (esim. Haila 1997, 1999; Sivonen 2006).

John Friedmannin (2001) mukaan kaupunkialueen ulkoisia rajoja on vaikea määritellä. Kaupunkialue tulisikin ymmärtää funktionaalisesti eli toiminnallisesti integroituneena alueena. Se sisältää keskuskaupungin eli ytimen. Muu tila palvelee keskuskaupungin kollektiivisia tarpeita ja tarjoaa lisätilan tulevaisuuden ekspansiolle. Kaupunkialue voi pitää sisällään keskuskaupunkia ympäröiviä satelliittikaupunkeja, joiden läheisyyteen on rakennettu esimerkiksi kemiallisia laitoksia, sähkövoimaloita, virkistäytymispaikkoja, huvipuistoja, intensiivistä maataloutta, lentokenttiä ja satamia. Laajat kaupunkialueet saattavat rikkoa hallintorajoja ja näin ollen yhteinen koordinoitu toiminta saattaa olla vaikeaa. On hankalaa määritellä kaupunkialueen kattava hallinnointi, joka pystyy puhumaan laajan alueen puolesta – siis yli kuntarajojen. Kaupunkialueiden toimijoiden kykenemättömyys tehdä yhteistyötä keskenään on kestävän kehityksen näkökulmasta vakava asia. Yhteistyön järjestämisen ongelma ei ole mikään uusi asia, sillä se tiedostettiin jo 1950-luvulla. Kaupunkialueiden tutkimus on onneksi mennyt eteenpäin ja seuraavat tulokset voidaan esittää:

1. Rajallinen määrä kaupunkialueita on globaalin talouden merkittäviä polttopistenoodeja.
2. Kaupunkialueiden suurin huolenaihe on sopivan hallintatavan löytäminen.
3. Kaupunkialueet ovat nykymaailmassa enemmissä määrin itse vastuussa oman kehittyneisyytensä johtamisesta.
4. Kaupunkialueiden kestävä kehittäminen vaatii suuremman huomion antamista alueellisen hyvinvoinnin luomiselle ja suojelemiselle.
5. Kaupunkialueilla on monesti paljon saatavaa, mutta ei mitään hävittävää, kun kysymykseen tulevat kaupunkialueiden verkostomaiset yhteistyökäytänteet. (Emt., 120, 123.)

Globalisaatio

Globalisaatio viittaa syvällisempään kansainvälisyyteen eli maailmanlaajuisten suhteiden vahvistumiseen. Sen ovat mahdollistaneet kansainvälinen kauppa, informaatioteknologian leviäminen sekä politiikan liberalisaatio. Kyseessä on pitkä prosessi, jonka tuloksena etäisyyksien merkitys on vähentynyt (Okko et al. 1998: 1, 3, 73). Globalisaation aikana maapallon osan a tapahtumilla, aktiviteeteilla ja päätöksillä saattaa olla huomattavia vaikutuksia maapallon kaukaisen osan b yhteisöihin (Haggett 2001: 586). Globalisaatio rikkoo perinteiset hallinnolliset rajat ja muokkaa voimakkaasti aluerakenteita (Väyrynen 2007: 11). Globaali skaalataso on rakentunut historiallisen prosessin tuloksena (Herod 2011: 213). Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kansainvälisessä toiminnassa toimijoiden kulttuurinen moninaisuus ja rikkaus säilyvät, kun taas globaalissa toiminnassa osa kansallisista ajettelutavoista saattaa pitkällä aikavälillä korvautua maailmanlaajuisilla käytänteillä.

Globalisaation vaikutuksista kiistellään (esim. Potter et al. 2004: 128). Tutkijat ovat eri mieltä siitä, voidaanko vallitsevasta globaalista kulttuurista puhua. On totta, että maailma on rajusti samanlaistunut brändien, tuotteiden, viihteen, urheilun (esim. olympiakisat) ja musiikin myötä. Esimerkiksi Amerikasta lähtöisin olevat ainekset omaksutaan eri maissa ja kulttuureissa eri tavalla, ja maat saattavatkin jälleenrakentua globalisaation aallon ylittäessä niiden rajat. Paikalliset asukkaat saattavat uudelleen rakentaa paikkaan kuuluvuuttaan. Globalisaation myötä maantieteelliset alueet muuttuvat, mutta ne eivät koskaan katoa. Mitä maailmanlaajuisemmaksi materiaalinen diffuusio muodostuu, sitä arvokkaimmiksi etniset erot nousevat. Mitä nopeammin tietokoneet valtaavat ihmisten elämää, sitä enemmän ihmiset haluavat kuulua yhteisöön tai kaupunkialueeseen, jota he voivat kutsua omakseen. Mitä enemmän yritykset menestyvät, sitä kattavampia kulutushyödykkeitä tulee markkinoille ja mitä nopeammin globalisaatio etenee, sitä enemmän kulutushyödykkeitä myöskin vastustetaan. Kaiken kaikkiaan globalisaation prosesseissa valtiot ja kaupunkialueet muuttuvat omalla tavallaan – ne eivät koskaan muutu aivan samanlaisiksi. (Marston et al. 2005: 10-16.)

Globalisaatio on saanut aikaan sen, että paikat ja alueet ovat entistäkin haavoittuvaisempia. Tuloksena on dramaattisia muutoksia globaalissa taloudessa – niin tuotannossa kuin kulutuksessakin. On ollut jo kauan tiedossa, että uusi kansainvälinen työnjako ja globaalin kaupan kasvu ovat johtaneet tuotannon siirtymiseen halvemman työvoiman maihin alhaisten tuotantokustannusten ja palkkojen takia. Pärjätäkseen globaalissa taloudessa kansallisvaltioiden on kehitettävä volyymiltään toimiva pankkijärjestelmä finanssi-instituutioineen, jotka pystyvät käsittelemään sijoituksia nopeasti ja tehokkaasti pitkistä etäisyyksistä huolimatta. Uudet teknologiset järjestelmät vaativat kansallisvaltioiden ydinalueiden kaupunkitalouksilta maantieteellistä uudelleenjärjestäytymistä. Alueilla tapahtuvat muutokset ovat tehneet globaalista kaupasta ja investoinneista joustavampia; kulutusmarkkinat ovat homogenisoituneet. Muutosprosesseja ovat vauhdittaneet kuljetus- ja kommunikaatioyhteyksien huomattava kehitys. Kaiken kaikkiaan uusi materialistinen yhteiskunta on saanut aikaan sen, että ihmiset säästävät vähemmän, lainaavat enemmän ja määrittävät itseään arvokkaammalla tavalla, jota media muokkaa. (Emt.: 71−75.)

John Friedmannille (2001) globalisaatio tarkoittaa tällä hetkellä meneillään olevaa prosessia, joka sitoo paikalliset ja alueelliset taloudet globaaleihin informaatio- ja talousverkostoihin. Vaikkakin kansalliset rajat pysyvät enemmän tai vähemmän paikoillaan, niistä on nyt tullut erityisen huokeita. Kansallisista rajoista on tullut läpäiseviä informaatiovirroille, hyödykkeille, ihmisille, ideoille ja kuville. Globalisaatio edellyttää globaalin talouden järjestelmältä globaalia hallintaa sekä yksilöiden, alueiden ja kaupunkien välisiä, tiiviimpiä suhteita. Uusien vaatimusten ohella eri maiden hallitukset ovat antaneet enemmän valtaa kaupungeille ja provinsseille. Maailman globaalit kaupunkialueet ovat alkaneet kehittää elinkelpoista, alueellisen hallitsemisen mallia. (Emt., 119−120.) Globalisaatioprosessin pitäisi tehdä urbaaneista alueista ja sijainneista vähemmän tärkeitä, mutta se tekeekin juuri päinvastoin. Tulisi kysyä, onko valtioiden hallituksille olemassa erityinen rooli globalisaatiossa (Porter 2001: 139).

Kuva: New York 

Globaalikaupunki ja maailmankaupunki

Kaupunkialueiden ja globalisaation kuvauksesta on luontevaa jatkaa globaalien kaupunkien ja maailmankaupunkien teoriointiin. Jälkiteollistuneiden yhteiskuntien globaalit kaupungit ja maailmankaupungit palveluklustereineen vaikuttavat merkittävästi maailmantalouteen.

Globaalikaupungin käsite liittyy Saskia Sassesin (1991, 2001) teorioissa globaalin talouden strategisiin komponentteihin, valtakysymyksiin, epätasa-arvoisuuden kysymyksiin sekä verkostotalouteen, johon kuuluvat finanssi- ja erikoispalvelut. Sassenin globaalikaupungin käsitteessä painottuvat taloudelliseen ja tilalliseen polarisaatioon liittyvät asiat. (Emt.) Sassenin (2001) mukaan globaalikaupungin malli voidaan organisoida seuraavien hypoteesien varaan:

1. Taloudelliset toiminnot hajaantuvat maantieteellisesti; tämä merkitsee globalisaatiota. Toiminnot myös integroituvat maantieteellisesti. Ne ruokkivat kasvua, mikä on tärkeää keskusyritysfunktioille. Mitä laajempia firmojen toiminnot ovat eri maissa, sitä kompleksisimpia ja strategisimpia ovat niiden keskusfunktiot, esimerkiksi koordinointi ja rahoitus.
2. Pääkonttorit joutuvat nykypäivänä ulkoistamaan keskustoimintojaan jakamalla palveluyrityksiä tai ostamalla niitä. Vielä 1980-luvun lopulla firmat hoitivat kaiken itse pääkonttoreissaan.
3. Uusi agglomeraatiodynamiikka ja informaatiokeskusten syntyprosessi on erotettavissa. Informaatiokeskukset syntyvät palvelufirmojen, alihankkijoiden ja keskusyritysten välisen yhteistyön tuloksena. Kaupungissa toimiminen merkitsee samaa kuin toimiminen erittäin tiheässä tietoloopissa. Globaalikaupungeista muodostuu agglomeraatioiden ja informaatiokeskusten kantapaikkoja.
4. Mitä enemmän pääkonttorit käyttävät palvelusektoreita, sitä vapaammin ne pystyvät valitsemaan sijaintinsa. Tämänlainen toiminta ei häiritse agglomeraatiokeskusten taloutta. Globaalikaupunki sisältää suhteettoman paljon finanssi- ja liiketoimintapalveluja ja yritysten päämajoja.
5. Erikoistuneet palvelufirmat joutuvat liittoutumaan ja tekemään yhteistyötä. Yhteistyökäytäntöjen vuoksi havaitaan voimistuvia ja rajat ylittäviä, kaupunkien välisiä liiketoimia ja verkostoja. Globaalit kaupungit muodostavat monikansallisen urbaanin systeemin, ja näin ollen ei ole olemassa vain yhtä globaalikaupunkia.
6. Globaaleissa kaupungeissa ilmenevät prosessit lisäävät tilallista ja sosioekonomista epätasa-arvoisuutta; globalisaatiota ei silti saa pitää ainoana syynä alaluokkien sosiaaliseen kurjuuteen. (Emt., 82−85.)

Maailmankaupunki tarkoittaa Sassenille (emt.) eri asiaa kuin ”globaalikaupunki”. Maailmankaupungin käsite on vanhempi. Voidaan sanoa, että monet tämän päivän globaalikaupungeista ovat samalla maailmankaupunkeja, mutta kaikki eivät ole. Esimerkiksi Miamille kehittyi globaalikaupungille ominaisia piirteitä 1980-luvun lopulla, mutta ne eivät vielä tehneet siitä maailmankaupunkia käsitteen klassisten vaatimusten mukaan. (Emt., 79.)

Loughboroughin tutkijaryhmän Jonathan Beaverstock, Peter Taylor ja Richard Smith (1999) ovat tunnistaneet alpha-, beta– ja gamma-tason maailmankaupunkeja, jotka ovat jälkiteollistuneita tuotantopaikkoja. Tutkijat ovat tarkastelleet yhteensä 122 kaupunkia, joista 55 täyttää maailmankaupungin käsitteen vaatimuksen. Tutkijaryhmä on pisteyttänyt kaupunkeja tarkastelemalla kirjanpito-, mainonta-, laki- sekä pankki- ja finanssipalveluita[1] (Emt.). Loughboroughin ryhmä on myös analysoinut Lontoon globaalia ulottuvuutta maailmankaupunkien verkostossa. Tutkijaryhmä määrittelee tunnistamiensa maailmankaupunkien suhteiden intensiteetin Lontooseen. Beaverstock, Smith ja Taylor (2000) tarkastelevat, missä laajuudessa ulkoisia kirjanpito-, mainonta-, laki sekä finanssi- ja pankkipalveluita on tarjolla 54 maailmankaupungissa, kun Lontoosta käsin tehdään kansainvälistä liiketoimintaa. Alpha-maailmankaupungeista New York, Pariisi ja Hong Kong ovat vahvimpia palveluntarjoajia Lontoolle, mutta muutkin maailmankaupungit pääsevät esille. Washington DC (gamma) ja Bryssel (beeta) erottuvat edukseen esimerkiksi lakipalveluita tarkasteltaessa. Düsseldorf (gamma) pärjää erinomaisesti kirjapitopalveluissa. Britannian imperialistinen perintö puolestaan selittää sitä, miksi Toronton (beeta) ja Sydneyn (beeta) firmojen linkit Lontoon maailmankaupunkiin ovat yleisesti vahvoja. New Yorkin johtava asema aiheuttaa sen, miksi Los Angeles sijoittuu keskimääräisessä vertailussa heikommin. Minneapoliksen, Osakan ja Münchenin linkit Lontooseen ovat vähäisiä muihin maailmankaupunkeihin verrattuna. (Emt., 127−131.)

Kuva: Lontoo 

Globaali kaupunkialue

Globaali kaupunkialue on maantieteellisesti katsottuna kaupunkialuetta ja globaalia kaupunkia laajempi kokonaisuus, niin sanottu urbaani meta-alue. Sitä vastaan voi tehokkaasti kilpailla vain toinen globaali kaupunkialue. Sir Peter Hallin (2001) mukaan globaalissa kaupunkialueessa on kyseessä uusi urbaani muoto, joka joissakin tapauksissa ylittää kansalliset rajat. Toisin sanoen käsite tarkoittaa kaupunkialuetta valtavalla skaalalla. Globaali kaupunkialue on sisäisen verkostoitumisensa lisäksi verkottunut globaalilla tasolla; se voi kattaa jopa yli 1000 neliökilometriä. On mahdollista havaita samanlaisuuksia megalopolis-käsitteeseen, mutta globaali kaupunkialue on vielä kompleksisempi ja yhdistävämpi. (Emt., 72−74.)

Saskia Sassenille (2001) globaalit kaupunkialueet viittaavat laajojen urbanisaatiokaavojen luonnollisuuksiin ja taloudellisiin puoliin sekä mahdollisuuksiin saada enemmän hyötyä globalisaatiosta. Globaalia kaupunkialuetta tarkastelemalla nähdään leviävän kasvun eri mahdollisuudet ja globalisaation kasvudynamiikka. (Emt., 80.) Kilpailullisuus on vahvempaa globaaleilla kaupunkialueilla kuin globaaleissa kaupungeissa. Globaaleita kaupunkialueita dominoivat teollisuudet eivät niinkään verkostoidu samalla tavalla kuin globaaleissa kaupungeissa, esimerkiksi laajat tuotantoteollisuudet identifioivat itsensä enemmän kansallisuuksiin ja kuluttajamarkkinoihin tavaroiden laadun ja hinnan kautta. Tietynlainen teollinen ja ammatillinen rakenne tuottaa globaaleilla kaupunkialueilla haarautuvaa kehitystä, joka aiheuttaa keskiluokan katoamista. Teollisuusmaissa globaaleilla kaupunkialueilla ilmenee epätasa-arvoisuutta tulojen osalta, vaikkakaan tämä ei aina ole luokkapolarisaatiota. (Sassen 1991, 2001: 80−81.)

Lähteet:

Beaverstock, Jonathan, Peter Taylor & Richard Smith (1999). A Roster of world cities. Cities 16:6, 445−458.
Beaverstock, Jonathan, Richard Smith & Peter Taylor (2000). World-City Network: A New Metageography? Annals of the Association of American Geographers 90:1, 123−134.
Dijkstra, Lewis & Maseland, Jos (toim., 2016) The State of European Cities (2016). 214s. Euroopan komissio ja YK:n Habitat.
Friedmann, John (2001). Intercity Networks in a Globalizing Era. Teoksessa Scott, Allen (toim.): Global City Regions -Trends, Theory, Policy, 119 -136. Oxford University Press, New York.
Haggett, Peter (2001). Geography. A Global Synthesis. 833s. G. Canale & C.S.p.A, Italy
Haila, Anne (1997). Miksi Singapore: kaupunkipolitiikan menestystarina. 123s. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1997: 11. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.
Haila, Anne (1999). Itsekkäät kaupunkivaltiot. Teoksessa Lindroos, Annukka (toim.): Kaupunkimiljöö, 83−90. Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 2/99. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi.
Hall, Peter (2001). Global City-Regions in the Twenty-first Century. Teoksessa Scott, Allen (toim.): Global City Regions -Trends, Theory, Policy, 59−77. Oxford University Press, New York.
Helsingin yleiskaava. Kohti urbaanimpaa Helsinkiä. (2013). 5.8.2015. ˂http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/yos_2013-2.pdf ˃
Herod, Andrew (2011). Scale. 294s. Routledge, Lontoo & New York.
Marston, Sallie, Paul Knox & Diane Liverman (2005). World Regions in Global Context: Peoples, Places and Environments, 654s. Prentice Hall Press, New Jersey.
Okko, Paavo, Asko Miettilä & Jari Hyvärinen (1998). Globalisaatio ja aluerakenteen muutos. 81s. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto. Hakapaino Oy, Helsinki.
Porter, Michael (2001). Regions and the New Economics of Competition. Teoksessa Scott, Allen (toim.): Global City Regions -Trends, Theory, Policy, 139 -157. Oxford University Press, New York.
Potter, Robert, Tony Binns, Jennifer Elliott & David Smith (2004). Geographies of Development. 509s. VVP, Malesia.
Sassen, Saskia (1991). The Global City: New York, London, Tokyo. 480s. Princeton University Press, Oxfordshire.
Sassen, Saskia (2001). Global Cities and Global City-Regions: A Comparison. Teoksessa Scott, Allen (toim.): Global City Regions -Trends, Theory, Policy, 78−95. Oxford University Press, New York.
Sivonen, Seppo (2006). Aasian kaupunkivaltioiden historia: Hong Kong, Macao ja Singapore. 281s. Tammer-Paino, Tampere.
Väyrynen, Raimo (2007). Mitä globalisaatio on? Teoksessa Horttanainen, Erja & Raija Salo (toim.): Kunnat ja globalisaatio. 7−17. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

Alaviitteet:

[1]Beaverstock, Taylor ja Smith laskevat, että Lontoo Pariisi,
New York, Tokio, Chicago, Frankfurt, Hong Kong, Los Angeles, 
Milano ja Singapore tulee viedä kehittyneimpään a-luokkaan. 
b-luokkaan yltävät puolestaan San Francisco, Sydney, Toronto,
Zürich, Bryssel, Madrid, Mexico City, São Paulo, Moskova ja 
Soul. g-luokkaan kuuluvat puolestaan Amsterdam, Boston, 
Caracas, Dallas, Düsseldorf, Geneve, Houston, Jakarta, 
Johannesburg, Melbourne, Osaka, Praha, Santiago, Taipei, 
Washington DC, Bangkok, Peking, Rooma, Tukholma, Varsova, 
Atlanta, Barcelona, Berliini, Buenos Aires, Budapest, 
Kööpenhamina, Hampuri, Istanbul, Kuala Lumpur, Manila, 
Miami, Minneapolis, Montreal, München ja Shanghai