Digitaalinen ontologia

Verkkojakson aihe: digitaalinen ontologia

Nykyään digitaalisen ontologian ja digitaalisten työvälineiden tutkijat painottavat, että  Internetiä ja Internetissä tapahtuvaa toimintaa ei tulisi nykyään tutkia enää jotenkin kategorisesti erillisenä muusta elämästä. Sanotaan, että ”The online, rather than the real, is now “the baseline”. Internet tulisikin nähdä osana laajempaa kollektiivia, jonka kokoonpanoon luetaan muun muassa ihmiset, esineet, tekniikat, ideat, ravinto, rakennetut tilat ja viestintävälineet. Internet tulisi nähdä myös kollektiivin nopeuttajana ja suunnankorjaajana. Sosiaalisen median sovellukset ja digitaaliset tiedonhakuvälineet ovatkin nimittäin muokanneet vanhoja kollektiiveja dynaamisimmiksi ja mahdollistaneet yksilöiden välisen digitaalisen verkostoitumisen huimalla nopeudella. Internet ja uusi tutkimusparadigma johdattaakin tutkijat nyt professori Bruno Latourin sanoin vihdoinkin Gabriel Tarden (1843 – 1904) tekemän sosiologian äärelle. Tarde katsoi, että skaalan käsite olisi nähtävä sosiologisena keksintönä -sen avulla yksilöiden kokoonpanoista muodostuu yhteiskunta.

Emile Durkeimin hierarkkisesta ontologiasta on siirrytty Latourin kuvailemaan tasaiseen ja digitaaliseen ontologiaan, jossa skaalakysymys tulee olemaan ratkaiseva. Kollektiivia, joka koostuu monilukuisista sosiaalisista sijaintipaikoista, ei vielä täysin tyhjentävästi ymmärretä. Sosiaaliset sijaintipaikat voivat olla virtuaalisia (online) tai ei-virtuaalisia (offline). Ne ovat oman toimintansa lainsäätäjiä ja ovat dynaamisesti yhteydessä muihin virtuaalisiiin tai ei-virtuaalisiin sosiaalisiin sijaintipaikkoihin sanomisten, tekemisten ja puheiden kautta. Maailma tulisi ymmärtää globalisaation aikana tasaisena (flat), jossa nyt keskinäiset, vastavuoroiset yhteydet korostuvat huimalla nopeudella erityisesti Internetissä.  Voit ladata CVsi Internetiin, ketätä Facebookissa yhteyksiä eri puolilta maailmaa jne.

http://www.csisponline.net/2012/03/12/from-digital-methods-to-digital-ontologies-bruno-latour-and-richard-rogers-at-csisp/

Polkuriippuvuus, kaupunkipolitiikka ja koronavirus

dav

Kuva: Kansalliskirjasto

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Polkuriippuvuuden tarkastelu on mielenkiintoista suomalaisen kaupunkipolitiikan kehittymisen ja kaupunkilaitoksen eli kaupunki-instituution kontekstissa. Vanhojen kaupunkien erioikeusjärjestelmän vahvistaminen vuonna 1789 vaikutti nimittäin niihin vanhan kaupunkipolitiikan reunaehtoihin, jotka koskivat sitä, millaiseksi kauppalat ja Suomen uudet kaupungit myöhemmin muotoutuivat. Kauppalat ja uudet kaupungit saivat erilaisen institutionaalisen aseman kuin vanhat kaupungit.  

Kauppalastatukset olivat pitkään hyvin haluttuja – välttyiväthän kauppalat merkittäviltä vanhojen kaupunkien erityisrasituksilta. Kauppaloiden muuttaminen uusiksi kaupungeiksi oli puolestaan rationaalista, sillä valtiovallan ei tarvinnut enää lunastaa lahjoitusmaita perustamilleen kaupungeille siten kuin vanhojen kaupunkien perustamisen yhteydessä oli toimittu. Suomen Kaupunkiliitto yritti lisätä valtaansa voimakkaalla jäsenhankintapolitiikalla: Suomeen haluttiin saada mahdollisimman paljon kaupunkeja. 

Vanhan kaupunkipolitiikan aikana lyötiin lukkoon joitakin ratkaisuja, jotka vaikuttivat uuteen kaupunkipolitiikkaan, esimerkiksi keskusseutujen kehittämisohjelmista saatiin ideoita myöhempään kaupunkiohjelmatyöhön. Vastaavasti uuden kaupunkipolitiikan kunta- ja monikuntaliitokset on mahdollista nähdä  tietyllä tapaa jatkumona vanhan kaupunkipolitiikan mekaanisille alueliitoksille (erilaisuudestaan huolimatta). Uuden kaupunkipolitiikan aikana pyrittiin varsinkin taitaviin ja strategisiin kuntaliitoksiin. Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka on joka tapauksessa selvästi erottuva aikakausi kaupunkipolitiikan pitkässä historiassa, vaikka vanha kaupunkipolitiikka osin antoikin sille eräitä vaikutteita.

Toimintaympäristössä tapahtuvat muutokset ja kriisit vaikuttavat politiikassa tehtäviin valintoihin ja siinä käytettäviin tiekarttoihin. Silti suuret institutionaaliset valinnat on voitu lyödä lukkoon jo aikoja sitten, eikä näitä voida kriisitilanteessa muuttaa, esimerkiksi nimetty uusi suomalainen kaupunkipolitiikka jatkuu koronaviruskriisistä huolimatta. Vuodesta 2020 ei esimerkiksi ole havaittavissa mitään sellaista radikaalia murtumaa, joka indikoisi ”jonkun ihan uuden” kaupunkipolitiikan syntyä. Kriittinen taitekohta suomalaisen kaupunkipolitiikan historiassa on edelleenkin vuosi 1995, jolloin muun muassa kumottiin kaupungeille vuonna 1789 annettu kuninkaallinen vakuutus, jolla oli ollut jopa perustuslain voima. Vakuutuksen tärkeimmät osat olivat toki menettäneet merkityksensä historian saatossa, esimerkiksi porvarit menettivät erioikeutensa jo 1800-luvun puolivälin jälkeen. Vakuutuksella kuningas oli halunnut suojella porvarien erioikeuksia ”nyt ja iän ikuisina aikoina”; samalla tavoin Kustaa III oli halunnut turvata myös kaupungeille lahjoitetut maat, joita ei saanut luovuttaa ”kenenkä käteen hyvänsä” ja jotka eivät saaneet menettää luontoansa. Laki kaupunkien lahjoitusmaiden luovuttamista koskevien rajoitusten poistamisesta kuitenkin annettiin 1962. Alunperin kaupunkien merenkululle ”ei kukaan saanut vähintäkään estettä tahi haittaa tehdä”, kuitenkin laki kaupunkien kaupankäyntioikeuksista kumottiin 1868, jako tapulikaupunkeihin ja maakaupunkeihin poistettiin 1879, tuulaakin kanto lakkautettiin 1978 ja laki kaupunkien satamanpitoon liittyvien erioikeuksien kumoamisesta astui voimaan vuoden 1995 alussa. Kaupunkilaitos ajettiin siis systemaattisesti ja pitkällä aikajänteellä alas – tämä oli perusteltua, koska olihan kaupunkeja ohjannut vakuutus, ”kaupunkien perustuslaki”, hyvin vanha ja ”out of date” ajatellen yhteiskunnan kehittämistä eri aikoina. Toisin kuin lakkautetuissa henkilöiden privilegioissa (ts. aateliset, papit, porvarit ja talonpojat) kaupunkien erioikeuksissa nähtiin kuitenkin myös mahdollisuuksia, mistä kertoo jo se, että kuninkaallista vakuutusta ei kumottu Suomen itsenäistyttyä. 

Kuntalain 365/1995 antaminen ei käynnistänyt uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa – toki kuntalain antamisella oli osaltaan tärkeä merkitys osana 1990-luvun radikaalia murtumaa. Kuntalaki ennen kaikkea vahvisti ja institutionalisoi kuntapolitiikkaa ja ”antoi viimeisimpiä miekaniskuja vanhalle kaupunkipolitiikalle”. Kuntalaki 365/1995 annettiin 17.3.1995, mutta laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta 17.7.1995. Kuntalaki astui voimaan 1.7.1995 ja laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta 1.8.1995. Kaupunkien teoreettinen erityisasema säilyi siis vielä pienen tovin kuntalain 365/1995 antamisen jälkeenkin. Vanha ymmärrys kaupungeista, kauppaloista ja maalaiskunnista säilyi lisäksi rakennuslaissa 370/1958, joka kumottiin vasta 1.1.2000 voimaan astuneella maankäyttö- ja rakennuslailla (132/1999). Yksinään uusi MRL ei  kuitenkaan aloittanut uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa.

Kaupunkien ja kaupunkipolitiikan historiassa tärkein on kumottu kuninkaallinen vakuutus, jolla Kustaa III halusi suojella kaupunkien institutionaalista asemaa (kuningas mm. vastusti Ranskan suurta vallankumousta ja sen yhteydessä kokonaan lakkautettuja säätyerioikeuksia Ranskassa vuonna 1789). Vanha suomalainen kaupunkipolitiikka kuitenkin lopulta päättyi 1.8.1995, ja historiallisesti tarkasteluna uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan institutionalisoitumisesta on olemassa vain hauraita merkkejä. Vahvinta uusi kaupunkipolitiikka oli Lipposen I ja II hallituksen aikoina. 

dav

Kuva: Kuninkaallinen vakuutus 

Uusi koronavirus, sikainfluenssa, lintuinfluenssa, hongkongilainen influenssa, espanjantauti ja musta surma ovat ennen muuta suuria tapahtumia yleisessä maailmanhistoriassa aivan kuten Suuri lama ja finanssikriisikin. Uusi koronavirus koskettaa erityisesti yleistä terveys- ja hyvinvointipolitiikkaa ja yleistä terveysturvallisuutta. Korona muuttaa kuntia ja kaupunkeja ja ihmisten elämää niissä.

Pandemioita on ollut ennenkin. Historiallisesti tarkasteltuna niiden takia ei ole kuitenkaan käynnistetty täysin uusien kaupunkipolitiikkojen institutionalisoitumisprosesseja. Epidemiat ja pandemiat voivat kuitenkin johtaa kaupunkien kehittymiseen, esimerkiksi saastuneen veden välityksellä levinnyt kolera johti aikanaan viemäröintijärjestelmien syntyyn. Koronaepidemia sen sijaan vauhdittaa kaupunkien digitalisaatioprosesseja. 

Koronaviruksen luomassa kriisitilanteessa keskeisintä on pohtia kriisistä ulospääsyä, ei alkaa kyseenalaistamaan olemassa olevia rakenteita, kuten pääministeri-instituution tai presidentti-instituution oikeuksia kriisin aikana tai kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmiä. Mielestäni ”jokin ihan uusi kaupunkipolitiikka” voi korkeintaan olla vain osa introdusoitua uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa. Antakaamme esimerkki. Voisimme hyvin introdusoida vuonna 1995 syntyneen uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan alakäsitteeksi kaupunkikoronapolitiikan, sillä koskettaahan koronavirus tiheästi asuttuja suuria kaupunkeja. Suuret kaupungit ovat tehneet valtion kanssa yhteistyötä koronaviruskriisin hoidossa ja vaihtaneet keskenään hyviä käytäntöjä koskien esimerkiksi työllisyyspalveluiden sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden ylläpitoa. Kaupunkikoronapolitiikka institutionalisoisi omalta osaltaan heikkoa uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa, joka täyttää 25 vuotta.

Tämän lisäksi uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa on yritetty institutionalisoida muun muassa ohjelmilla, kaupunkisopimuksilla, kansallisen kaupunkistrategian teolla, 6Aika-hankkeilla sekä tunnin junan suunnittelutöillä ja strategisella kaupunkityöllisyyspolitiikalla. Helsingin työllisyyden kaupunkikokeilu (”kuntakokeilu”) on strategista kaupunkityöllisyyspolitiikkaa, millä osaltaan vastataan koronaviruskriisin aiheuttamaan työttömyyden kasvuun. Helsingin työllisyyden kaupunkikokeilu kuuluu uuteen suomalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Vaikuttavaa ja tehokasta paikallista suuren kaupungin työllisyydenhoitoa ei voi tehdä, jos ei ymmärrä sen suhdetta paikalliseen kaupunkipolitiikkaan, valtiolliseen kaupunkipolitiikkaan sekä yleiseen työvoima- ja työllisyyspolitiikkaan, esimerkiksi kysymys työmarkkinatuen kuntaosuusmaksuista on myös kaupunkipoliittinen kysymys. 

Nämä ovat toki vain hauraita institutionalisoimisen keinoja. Joka tapauksessa vuonna 1995 syntynyt uusi suomalainen kaupunkipolitiikka jatkuu siis 2020-luvulle huolimatta aiemmasta taantumisestaan tai hallituksen sote-rahoitussuunnitelmasta, joka uhkaa näivettää kaupunkien investointikyvykkyyden. Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka voi tulevaisuudessa pitää sisällään erilaisia ajallisia vaiheita (esim. kansallinen kaupunkiuudistus, kokeilut jne.), joilla kaikilla on alkunsa ja loppunsa. 

Uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan institutionalisoituminen saataisiin todennäköisimmin vahvaksi vain vahvalla lainsäädäntötyöllä. Yksi hypoteettinen vaihtoehto olisi harkita nykyaikaan soveltuvien kaupunginoikeuksien antamista. Vaikka Suomen kaupungeille tai tietyille kaupungeille (esim. väestöltään kuusi suurinta?) päätettäisiinkin antaa joskus tulevaisuudessa lainsäädäntöön pohjautuvia oikeuksia ja velvollisuuksia, olisivat ne urbanisaation ja digitalisaation aikakaudella sisällöltään paljolti erilaisia verrattuna menneen ajan vanhoillisiin erioikeuksiin ja erityisrasituksiin (vanha erioikeusjärjestelmä palautuu sääty-yhteiskunnan ja sen jäänteiden aikoihin). Nykymuotoisen valtiollisen kaupunkipolitiikan toimijoilla, kuten yhteistyöryhmillä sekä kaupunkien edustajilla, olisi keskeinen merkitys mahdollisessa uudistustyössä, toisin sanoen nykyaikaan soveltuvien kaupunkien oikeuksien ja velvoitteiden listaamisessa. Nämä tulisi antaa vain jos ne toisivat vaikuttavuutta ja oikeudenmukaisuutta koko Suomelle. Siksi esimerkiksi mahdollisia uusia erioikeuksia olisikin kutsuttava tasa-arvoisiksi erioikeuksiksi. Voitaisiinko julkiset työvoimapalvelut siirtää erillisoikeudella kuudelle suurimmalle kaupungille? Voisivatko suuret kaupungit saada erioikeuden kriittisiin datatietopankkeihin ja datamyllyihin ettei niiden tarvitsisi urbaaneita alueita kehittääkseen anella dataa ja tietoa valtion virastoista? Entä tulisiko antaa erillisoikeus metropolikaavan tekoon? Tämänlaiset kaupunkien mahdolliset hyvät pyrkimykset hankkia nykyaikaan sopivat erillisoikeudet tulisivat lähes varmasti kaatumaan Suomen perustuslakiin, joka pyrkii turvaamaan suomalaisten yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kaikkialla Suomessa. Kuinkakohan raskas uudistustyö mahtaakaan olla edessä, jos se joskus jotenkin pystytään aloittamaan? Perustuslaki ei valitettavasti huomioi kaupungistumista, kaupunkien suurempia työttömyyslukuja, kaupungeille työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia tai muita kaupunkien erityisiä haasteita, joiden ratkaisemiseksi tarvittaisiin nimenomaan kaupungeille vahva institutionaalinen asema. Antaisiko vahva institutionaalinen asema kaupungeille paremmat valmiudet hoitaa tulevaisuudessa koronaviruskriisin kaltaisia uhkia? Ainakin on selvää, että vahvan institutionaalisen aseman turvin kaupungit pystyisivät vastaisuudessa tuottamaan tehokkaammin hyvinvointia kaupunkilaisille, mikä on kaupunkistrategioissa monesti keskeinen tavoite.

Kaupunginoikeuksien palauttamista maltillisempi vaihtoehto olisi lisätä ”kaupunkipoliittisia lakipykäliä” esimerkiksi aluepolitiikan lakeihin. Tässä vaihtoehdossa kaupunkipolitiikka jäisi kuitenkin edelleen alisteiseksi aluepolitiikalle. Tai voitaisiinko antaa erillinen ”laki kaupunkipolitiikasta” – annettiinhan joulukuussa 1988 ”laki aluepolitiikasta” (1168/1988). Olisi muutoinkin myös syytä pohtia, tulisiko uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa alkaa voimistaa esimerkiksi kokeilulain, puitelain, suunnittelulain, kehittämislain vai tavoitelain avulla. 

Riippumatta siitä, saavatko kaupungit tulevaisuudessa oikeuksia vai ei, viime kädessä vahvaa paikallista kaupunkipolitiikkaa kykenevät tekemään hyvän taloudenpidon kaupungit. Miten kaupunki voi tehdä vahvaa ja vaikuttavaa paikallista kaupunkipolitiikkaa, jos se on tilinpäätöstietojensa mukaan jo raskaasti velkaantunut? Vahvan paikallisen kaupunkipolitiikan tekoon eivät tietenkään myöskään pysty kaupungit, jotka eivät rekrytoi kaupunkitutkimuksen alan osaajia. Palkkaavatko esimerkiksi kaupunkien kaupunkikehitys-, yrityspalvelu- ja kaupunkitietoyksiköt, jotka ovat tietysti osana uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan aikakautta, enää ollenkaan kaupunkitutkimuksen alalta väitelleitä tohtoreita? Mikäli eivät palkkaa, niin tällöin nämä yksiköt on helppo nähdä uudessa suomalaisessa kaupunkipolitiikassa heikkoina ja tietämättöminä toimijoina, jotka eivät todennäköisesti tuota mitään lisäarvoa kaupungeille. 

Kaupunkien ja kansallisen kaupunkiuudistuksen aika voi olla vielä totta! Uusi päivä kuitenkin koittaa huomenna uudessa suomalaisessa kaupunkipolitiikassa. 

 

Jatka lukemista ”Polkuriippuvuus, kaupunkipolitiikka ja koronavirus”

Kysymys maasta

Kuva: Säästöpankinranta

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Skaalakysymyksen ohella kysymys maasta on suomalaiselle kaupunkipolitiikalle merkittävä, ellei jopa tärkeämpi. Maa on yksi tuotannontekijöistä työn, pääoman ja tiedon lailla. Aikaisemmissa tutkimuksissani olen esimerkiksi tarkastellut maata tuotannontekijänä, ja maanomistusta. Olen painottanut pääoman sekundäärisen kiertokulun merkittävyyttä maakysymyksen kontekstissa: kun teollisuus ja sen tuottama ylijäämä kaupunkialueella vähenee, niin kiinteistösektorilla ja kiinteistökeinottelussa tuotettu ylijäämä kasvaa. Seuraavaksi tarkastelen tiivistetysti pääoman kiertokulkuja, maankorkoa, maanluontoa, maakaarta sekä maapolitiikkaa.

Pääoman kiertokulku sekä maankorko

Kaupunkipoliittisille tutkimuksille pääoman kiertokulun teoria on tärkeä. Pääoman kiertoja on kuvannut maantieteilijä David Harvey, joka tuo esseessään The Urban process under capitalism: a framework for analysis (1978) esille pääoman kiertojen erot. Hän aloittaa kuvaamalla pääoman primääriä kiertoa, joka viittaa lähinnä tavanomaiseen tavarantuotantoon. Sen pyrkimyksenä on synnyttää lisäarvoa. Absoluuttisen lisäarvon luomiseksi kapitalistien intresseissä on pidentää työpäivän kestoa. Suhteellisen lisäarvon synnyttäminen vaatii puolestaan panostuksia tuotantovoimien kehittämiseen. Tämä voi tapahtua työn prosessin uudelleenorganisoinnilla tai työvoiman tuottavuuden lisäämisellä. Kapitalistit pystyvät ottamaan talteen suhteellista lisäarvoa, kun he omaksuvat ylivertaisen tuotannon tekniikan sosiaaliseen keskiarvoon nähden. Koneiden ja laitteiden uudistamisella voidaan kiihdyttää tavanomaista tavarantuotantoa, joka voi kuitenkin ajautua kriisiin tavaroiden ylituotannon, markkinahintojen laskun sekä kasvavan työttömyyden johdosta. Kriisi primäärissä pääoman kierrossa syntyy useimmiten silloin, kun liian paljon pääomaa on liikkeellä kasautumissuhteessa sen käytön mahdollisuuksiin. Pääomanomistajat voivat yrittää väliaikaisesti korjata kasautumisongelmia sijoittamalla pääomaansa sekundääriseen pääoman kiertoon, joka viittaa tuotantoon myötävaikuttavaan ja kiinteään pääomaan, jota ei voida siirtää. Toisin kun primäärissä pääoman kierrossa, sekundäärinen pääomankierto ei koostu suoranaisista raaka-aineellisesta tuotantopanoksista. Se koostuu investoinneista rakennettuun ympäristöön, joka antaa tuotannolle fyysiset puitteet. (Emt.: 104−106.)

Rakennettu ympäristö muodostuu esimerkiksi maahan sidotuista tehtaista, teistä, kaupoista ja taloista. Harvey otti sen kaupunkitutkimuksensa lähtökohdaksi suhteuttaakseen erilaiset kaupunkiprosessit Marxin näkemyksiin luokkataistelun dynamiikasta sekä pääoman kasautumisesta. Harvey katsoo, että sekundäärinen pääoman kierto on aina ollut olemassa. Se on tärkeä pääoman kierron muoto, mikä ei voi kuitenkaan dominoida kapitalista kehityskulkua, niin kuin Henri Lefebvre väittää. (Harvey 1982, cit. Haila 1982: 197.)

Sekundäärisen pääoman kierron yleisenä edellytyksenä toimivat pääomamarkkinat. Myös valtion merkitys on huomattava, sillä se voi olla valmis rahoittamaan ja takaamaan laajat pitkäkestoiset projektit, jotka kehittävät rakennettua ympäristöä entisestään. Pääoman ylikasautumisen aikoina siirtymä primääristä pääoman kierrosta sekundääriseen pääoman kiertoon on mahdollista vain, jos erilaiset ylikasautumisen muodot voidaan muuttaa rahaksi, jota voidaan vapaasti ja ilman esteitä siirrellä investointeja varten. Siirtymä sekundääriseen pääoman kiertoon ei ole mahdollista ilman rahavarantoja sekä luottojärjestelmää, joka luo fiktiivistä pääomaa etukäteen suhteessa tuotantoon ja kuluttamiseen. Tämä pätee myös kansantulon käyttöön ei-tuotannolliseen kulutukseen (esimerkiksi kulutusluotot, asuntolainat, kunnan velka) sekä käyttöomaisuuteen. (Harvey 1978: 107.) On merkittävää, että myös maata voidaan Harveyn (1982, cit. Haila 1982) mukaan pitää rahoitusvarana, fiktiivisenä pääomana. Maailman merkittävin georgisti,  akatemiaprofessori Anne Haila haastatteli Harveytä jo vuonna 1982:

”Useimmat maankorkoteorian ongelmista katoavat, jos pidämme maata puhtaasti rahoitusvarana, muotona, jota kutsun ’fiktiiviseksi pääomaksi’, joka syntyy minkä tahansa omistusoikeuden kuten arvopapereiden, valtion velan tai kiinnitysten myynnistä. Nämä oikeudet eivät ole tavaroita tavanomaisessa mielessä, vaan oikeuksia tulevaan työhön. Maankorko on siten oikeus tulevaan työhön, joka syntyy maan omistusoikeuden oston ja myynnin välityksellä. Ongelma siten tiivistyy siihen, miksi maan osto ja myynti, maamarkkinat, ovat niin tärkeitä. Vastaus on siinä, että maan järkevän tehokas allokaatio eri käyttöihin on erityisen toivottavaa kapitalismin näkökulmasta. Maamarkkinoiden välityksellä muodostuvat ihmistoimintojen spatiaaliset muodot, jotka ovat yhteensopivia kapitalismin vaatimusten kanssa. Mutta koska kapitalismissa on sisäisiä ristiriitoja, on tästä seurauksena, että maamarkkinoiden luoma spatiaalinen organisaatio myös sisältää ja ilmaisee näitä ristiriitoja. Maankorko, kuten korkokin, on välttämätön koordinoiva mekanismi ja sikäli kuin maasta tulee puhdas rahoitusvaranto maankorko sulautuu korkoon puhtaasti kapitalistisessa tuotantomuodossa, jossa ei enää ole feodaalisia jäänteitä.” (Harvey 1982; käännös Haila 1982: 199.)

Valtioinstituution ja rahoitusinstituutioiden kontrolloiva merkitys tulee ymmärtää, koska rahan ja luoton tuotannot ovat suhteellisen autonomisia prosesseja. Valtio- ja rahoitusinstituutiot ovat eräänlaisia kollektiivisia hermokeskuksia. Ne toimivat primäärisen ja sekundäärisen pääoman kierron suhteiden säätäjinä. Kyseenomaisten instituutioiden muodot ja luonteet sekä omaksutut politiikan teon käytänteet voivat myötävaikuttaa pääomavirtojen suuntaamista sekundääriseen kiertoon tai johonkin sen tiettyyn osaan, kuten liikenteeseen, asumiseen tai julkisiin laitoksiin. On hyvä huomata, että sekundäärinen pääoman kierto ei pidä sisällään työvoiman uusintamiseen liittyviä sosiaalisia kuluja sekä investointeja tieteentekoon ja teknologioiden kehittämiseen. Nämä kuuluvat tertiäärisen pääoman kierron piiriin. Koulutukseen ja terveydenhuoltoon suunnattavilla panostuksilla toivotaan olevan pääoman näkökulmasta suotuisia vaikutuksia työntekijöiden suorituskykyyn työn prosessin aikana. (Harvey 1978: 107−108.)

Maanluonto ja maakaari

Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III vakuutti vuonna 1789, ettei maa saa muuttaa ikiaikaista luontoansa. Kiinteistöjen omistus- ja nautintasuhteita määrittänyt maanluonto liittyi sääty-yhteiskunnan privilegioihin ja verotukseen. Maanluontoja olivat rälssitilat, perintötilat ja kruununtilat. Viimeiseksi mainittu oli keskeinen vanhassa kaupunkipolitiikassa. Kruunun vanhoille kaupungeille lahjoittama maa oli nimittäin kruununluontoista maata. Tekniikan tohtori Aune Rummukainen (2020) avaa eri maanluontoja:

”Perintöluontoinen maa oli veronalaista maata, rälssi- ja kruununluontoinen maa puolestaan oli eriasteisen verovapauden piirissä. Perintöluonto oli veronalaisen talonpojan maanluonto. Perintöluontoiseen maahan kohdistui täysimääräinen maaveron suoritusvelvollisuus sekä kaikki ylimääräiset rasitukset. Rälssiluontoisen maan eri lajit liittyivät asepalveluksen ja verovapauden laatuun, määrään ja syntyhistoriaan. Kruununluontoiset talot olivat aikoinaan kuninkaan ja kruunun omia ja niitä oli useita eri lajeja. Kaupunkien lahjoitusmaat ovat olleet kaupunkien omistamaa kruununluontoista maata ja kirkollinen maaomaisuus on ollut paljolti kruununluontoista. Kruununluontoisella maalla ei ollut lainhuudatusvelvollisuutta ja siihen liittyi luovutusrajoituksia. Maanluonto muutettiin kruununluontoisen maan siirtyessä yksityisomistukseen. Maanluonnot menettivät merkityksensä verovelvollisuuden perusteena vuonna 1925 maaveron lakkauttamisen myötä. Rälssitilat muuttuivat perintöluontoisiksi lain nojalla vuonna 1951. Jako kruununluontoiseen ja perintöluontoiseen maahan lakkasi vuoden 1997 alussa, kun uusi maakaari tuli voimaan. Kruununluontoisen tilan omistajalle tuli samalla lainhuudatusvelvollisuus.” (Rummukainen 2020.)

Uusi maakaari vahvistettiin vuonna 1995 – siis samana vuonna, jolloin säätyerioikeudet lopullisesti lakkautettiin ja jolloin nimeämäni uusi suomalainen kaupunkipolitiikka syntyi. Laki uudesta maakaaresta tuli kuitenkin virallisesti voimaan vuoden 1997 alussa.

Uusliberalistinen uusi suomalainen kaupunkipolitiikka

Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka sai nopeasti David Harveyn kuvaaman uusliberalistisen kaupunkipolitiikan piirteitä. Luonnehdin väitöskirjassani uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa erityisesti valtiolliseksi politiikaksi, jossa on tehty esimerkiksi kaupunkisopimuksia. Sopimuspolitiikan tekoa ovat haitanneet erilaiset konfliktit, joista osa on liittynyt myös maakysymyksiin:

”Mitä tapahtui valtion maille? Valtio on Suomessa merkittävä maanomistaja. 1990-luvun laman jälkeen tuottotavoitteet ja valtion organisaatioiden uudelleenjärjestelyt johtivat siihen, että valtion kiinteistöomaisuus yhtiöitettiin: se pantiin Kapiteelin [1], Senaatin, Engelin [2] ja Spondan alaisuuteen. Valtiosta tuli näin ollen kiinteistöyrittäjä. Jos seurataan esimerkiksi Kapiteelin ja Senaatin politiikka – Sponda on tietysti pörssiyhtiö – niin voidaan huomata, että se on ollut hyvin yrittäjämäistä. Sen sijaan, että valtion maita olisi käytetty yhteiseen hyvään, niistä on rahastettu korkein mahdollinen voitto, mitä on mahdollista saada. Tämä on johtanut huomattaviin konflikteihin kuntien ja erilaisten valtioiden maiden käyttäjien kanssa, esimerkiksi yliopistojen kesken. Yksi konflikti, joka seurasi valtion maiden yhtiöittämisestä ja tuottotavoitteiden asettamisesta, on asuntotuotanto. Kunnat ja valtio ovat tehneet erilaisia sopimuksia siitä, että valtion maita voitaisiin käyttää sosiaaliseen asuntotuotantoon, mutta Kapiteelin politiikkaan ei sovi se, että maata myydään raakamaan hinnalla. Suomessa kunnat omistavat rakennusoikeuden eli kaiken sen maan arvon nousun, mikä on raakamaan jälkeen, niin nyt Kapiteeli on ryhtynyt rahastamaan itselleen näitä rakennusoikeuksia. Toisin sanoen maata ei ole myyty raakamaan arvolla, vaan asuntotonttien arvolla, ja kunnilla ei ole ollut varaa ostaa sitä asuntotonttien arvolla.” (Haila 2014.)

Kaupungit ovat ottaneet mallia valtion toimista yhtiöittämällä valtion tavoin maaomaisuuttaan. Paikallisessa kaupunkipolitiikassa on alettu keskittää kiinteistöpääomaa, ja myydä sitä eteenpäin. Jos vanhan suomalaisen kaupunkipolitiikan aikana kaupungit vastaanottivat lahjoitusmaita ja 1860-luvulta lähtien hankkivat uusia lisämaita, niin uuden kaupunkipolitiikan aikana kaupungit ovat aktiivisesti myyneet maitaan yksityisille toimijoille [3]:

”Helsingin kaupunki, jolla on nyt noin 70 prosenttia omistuksessaan maata, seurasi valtion esimerkkiä, ja ryhtyi yhtiöittämään kaupungin maaomaisuutta. Ensin kaupunki alkoi periä sisäisiä vuokria. Aikaisemmassa rakenteessa esimerkiksi kirjastolaitos, terveyskeskukset ja koulut olivat itse omistaneet ja hallinnoineet kiinteistönsä. Nyt kiinteistöjen omistus keskistettiin Tilakeskukselle, joka perustettiin vuonna 2005. Tilakeskus alkoi periä vuokraa kirjastoilta, kouluilta ja terveyskeskuksilta. Tätä perusteltiin tehokkuudella. Muutos oli erittäin suuri ja ratkaiseva. Vähitellen vuokria korotettiin, ensin ne olivat nimellisiä sisäisiä vuokria, mutta vähitellen ne muuttuivat markkinavuokriksi. Tästä seurasi suuri joukko erilaisia konflikteja. Helsingin ylipormestari perusteli yhtiöittämistä ja kiinteistöomaisuuden keskittämistä Tilakeskukselle siten, että ´suunnataan vähemmän rahaa seiniin ja enemmän rahaa toimintaan’. ‒ ‒ Käytännössä sijoitettiin yhä enemmän rahaa kiinteistöihin ja seiniin, ja vähemmän rahaa jäi toimintaan. Kirjastojen ja terveysasemien sulkeminen liittyy nimenomaan tähän: rahaa on jäänyt vähemmän esimerkiksi kirjojen hankkimiseen kirjastoihin. – – Kiinteistöjä, ovat ne sitten kaupungin tai valtion keskitetysti omistamia, on myös myyty tehokkuusperiaatteen mukaisesti yksityisille omistajille, jotka jatkuvasti perivät markkinavuokria.” (Haila 2014.)

Laki kaupunkien lahjoitusmaiden luovuttamista koskevien rajoitusten poistamisesta oli annettu jo vuonna 1962. Laki teki mahdolliseksi sen, että jo vanhan kaupunkipolitiikan loppuvaiheilla kaupungit saivat kuninkaallisen vakuutuksen estämättä luovuttaa valtiolta saamiaan lahjotusmaita eteenpäin.

Akatemiaprofessori Haila (emt.) huomaa merkkejä kaupunkien kaavoitusmonopolin sirpaloitumisesta: suunnitteluvaltaa on myös siirretty yksityisille yrityksille. Uusliberalistisessa kaupunkipolitiikassa yksityiset toimijat ovat saaneet rakennus- ja kaavoitusoikeuksia itselleen, esimerkiksi Pauligin kahvipaahtimo on suunnitellut ja kaavoittanut Helsingin Vuosaaren ja Aurinkolahden aluetta. Aikaisemmin kaupunkien kaavoitusviranomaiset yksin päättivät siitä, mitä rakennetaan ja mihin kaavoitetaan. Nyt urban governance-teorian mukaisesti maankäyttö- ja maapolitiikassa on mukana runsaasti erilaisia toimijoita, jotka osallistuvat neuvottelupöytiin erilaisilla oikeuksillaan. Ketjuuntuneita sopimuksia on solmittu. Nyt oikeusistuimet sovittelevat ja ratkaisevat maankäytön kiistoja valtion sijasta, esimerkiksi SRV haastettiin oikeuteen, sillä se oli saanut Kampin kauppakeskusprojektin ilman kilpailutusta. Kampin rakentaminen oli aikansa suurin megaprojekti. Kyseessä oli kaupunkipoliittinen kumppanuus Helsingin kaupungin ja SRV:n välillä: kaupunki oli myynyt Kampin tontin SRV:lle. SRV ja Pontos Oy myivät Kampin 345 miljoonalle Boulbee Constructionille ja Royal Bank of Scotlandille. Kaksi vuotta myöhemmin Kamppi myytiin jälleen eteenpäin 100 miljoonan euron voitolla. Haila kysyy, kuinka paljon kaupunki olisi voinut saada myyntituottoja ja vuokratuloja, jos kaupunki ei olisi aikoinaan myynyt tonttia. (Emt.)

Kaupunkimaan hallinta on keskeinen kaupunkipoliittinen kysymys, johon tulee vastata kaupunkitutkimuksen keinoin. Vuonna 2018 Suomen Akatemia myönsi 660 000 euroa akatemiaprofessori Hailan johtamalle Kaupunkimaan hallinta –kaupunkitutkimushankkeelle.

Lähteet:

Haila, Anne (1982). David Harveyn haastattelu. 5s. Tiede & Edistys 7:3, 195−199. 
Haila, Anne (2014). Eurooppalainen kaupunki ja sen haastajat. Eurooppa liikkeessä -seminaari 13.11.2014.< https://www.youtube.com/watch?v=QIzl0NgeZSg>
Harvey, David (1978). The Urban Process under Capitalism. A Framework for analysis. 31s. International Journal of Urban and Regional Research 2:1-3, 101−131.
Rummukainen, Aune (2020). Oikeustiede: maanluonnot. <https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:maanluonnot>
Yrjänä, Jouni (2013). Maata näkyvissä. 255s. Helsingin kaupungin kiinteistövirasto. Bookwell Oy, Porvoo.

Alaviitteet:

[1] Nyk. Sponda Oy:n aputoiminimi
[2] ISS Suomi Oy osti Engel-yhtymä Oy:n kesäkuussa 2004. Tuloksena syntyi ISS Palvelut Oy. 
[3] Esimerkki poikkeuksesta: vanhan kaupunkipolitiikan aikana Helsinki myi maitaan Viaporin merilinnoituksen rakentamiseksi sekä suuriruhtinaskunnan siviilihallinnon käyttöön (Yrjänä 2013: 229).

Valtion teoria

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Bob Jessopin kehittämä kilpailuvaltioteoria hakee vaikutteita Joseph Schumpeterin ajattelusta. Kilpailuvaltioteorian mukaan kansallisvaltioiden vauraus ja taloudellinen kehityskulku riippuvat innovaatioista, jotka syntyvät paikallisella ja etenkin urbaanilla tasolla.

Valtion teorian ymmärtämiseksi on tärkeää avata keskeiset käsitteet: (1) spatio-temporal fix. (2) atlanttinen fordismi. (3) postfordismi. (4) hyvinvointivaltio. (5) kilpailuvaltio. Aluksi on  hyvä tarkastella  innovaation käsitettä ja tuoda esiin Jessopin innoittajan, Joseph Schumpeterin (1883−1950), ajattelua.

Schumpeter, innovaatiot ja luova tuho

Schumpeterin kirja Talouskehityksen teoria (Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung) ilmestyi vuonna 1913. Ensimmäinen englanninkielinen painos julkaistiin vuonna 1934. Teoksessaan Schumpeter (1996) kuvaa uudennoksien eli innovaatioiden syntyä. Hänen mukaansa voimia ja materiaaleja hyödyntävät tuottajat löytävät ”uusia yhdistelmiä”, jotka saavat aikaan muutosta ja kasvua. Kehityksestä voidaan puhua silloin kun tuottajat (1) tuovat markkinoille uudennoksia, joita valistuneet asiakkaat tavoittelevat ja joita he eivät ole ennen käyttäneet, (2) esittelevät kokonaan uuden valmistustekniikan, (3) avaavat kotimaassaan kokonaan uudenlaiset markkinat, (4) löytävät uusia raaka-aineita sekä (5) saavuttavat tai rikkovat monopoli-asemia. Tuotantovoimia ja kaupallisia voimia kontrolloivat tahot eivät ainoastaan vaikuta kehitykseen, vaan myös uudet firmat alkavat tuottaa tavaroita vanhojen yritysten vieressä. Kilpailutaloudessa uudennokset korvaavat ja syrjäyttävät kilpailijoiden valmistamia vanhoja tuotteita. Tekniikan keksintöjen kaupallistamiseksi yrittäjien on monesti otettava lainarahaa. On mahdollista, että yrittäjät voivat sattumalta päätyä keksijöiksi, ja keksijät voivat monien yhteensattumien myötä päätyä yrittäjiksi. Pioneeriyrittäjien menestyessä kilpailevia firmoja ilmestyy markkinoille klustereina: innovaatiot esiintyvätkin parveissa. (Emt., 65–67, 70, 89, 223, 228.)

London School of Economicsin emeritusprofessori, lordi Meghnad Desai (2008) näkee, että Schumpeterille (1913) innovaatio oli laaja käsite. Innovaatiot vahvistavat kapitalismia, ja ne liittyvät tekniikan huomattaviin edistysaskeliin, kuten höyrykoneisiin, rautateihin, höyrylaivoihin, teräkseen, sähköön, uusiin kemikaaleihin, autoihin ja lentokoneisiin. Schumpeter katsoi, että kulkuväylät tulisi myös lukea käsitteen piiriin, esimerkiksi Suezin ja Panaman kanavat. Desai huomaa, että Schumpeterille innovaatioiden rykelmien aiheuttama taloudellinen nousukausi voi kestää jopa 25 vuotta. Kilpailevien yrittäjien ilmaantuminen markkinoille jäljennöksineen heikentää pioneeriyrittäjien mahdollisuutta korjata ylimääräisiä voittoja. Tuotoksien moninkertaistuminen johtaa hintojen ja voittojen laskuun. Tuloksena on laskukausi, joka kestää seuraavaan innovaatioiden aaltoon saakka. Innovaatioiden käynnistämä suhdannesykli kestää yhtä kauan kuin Nikolai Kondratjevin (1892−1938) sykli. ”Kondratjevin syklit” ovat siinä mielessä merkityksellisiä, koska niitä tarvitaan laman synnyn ymmärtämiseen. Schumpeter esittikin perusteellisen selityksen lamalle. (Emt.: 217−218.) Desai (2008) kirjoittaa Schumpeterin (1939) ajattelusta seuraavanlaisesti:

”Jokainen kasvuaalto laantuu lopulta, ja talous palaa vakaaksi, kunnes seuraava aalto tulee. 50 vuotta kestävien ’Kondratiefin syklien’ välissä koetaan Marxin tarkastelemia suhdannevaihteluita (’Juglarin syklit’) sekä hyvin lyhyitä, kolme tai neljä vuotta kestäviä jaksoja (’Kitchinin syklit’). Vuoden 1931 suuri lama johtui kaikkien kolmen syklin kääntymisestä laskuun samaan aikaan” (Desai 2008: 220).

Desai (emt.) painottaa, kuinka Schumpeter (1913) osoittaa vääräksi Marxin keskeisiä argumentteja.

Voitot eivät johdu työn riistämisestä, vaan innovaatioista, jotka luovat tuhoa ja ruokkivat kapitalismia. Toisin sanoen luovassa tuhossa uusien tuotantomenetelmien käyttöönotto hävittää työpaikkoja, ja uusia tuottavampia työpaikkoja syntyy tilalle. Höyryvoima toimii hyvänä esimerkkinä: mitä enemmän rautateitä rakennettiin höyryjunia varten 1800-luvulla, sitä vähemmän oli tarvetta hevosvaljakoille ja mitä enemmän kehruukoneita otettiin käyttöön, sitä vähemmän oli tarvetta käsin kehräämiselle. Käsin kehrääminen muuttui lopulta turhanaikaiseksi kehruukoneiden yleistyttyä. Britannian halpojen puuvillateollisuustuotteiden takia tekstiilin tuotanto käsityömenetelmin loppui muissa Euroopan maissa ja Intiassa. (Emt.: 217−218.)

Schumpeterin teorian innoittamina monet tutkijat ovat sittemmin täsmentäneet innovaation käsitettä. Emeritusprofessori Antti Hautamäen (2013) mukaan:

innovaatiolla tarkoitetaan uutta hyödyllistä asiaa, joka on otettu käyttöön.

Kyseeseen tulee siis asia, joka on kaupallistettu. Innovaatiot voivoivat olla pieniä tuotteita unohtamatta palveluja, prosesseja, toimintatapoja, organisaatioita ja instituutioita. Niiden on luotava uutta yhteiskunnallista arvoa tavoitteinaan kestävän hyvinvoinnin saavuttaminen sekä yhteiskunnan ilkeisiin ongelmiin vastaaminen. (Emt.) Innovaatioilla parannetaan yritysten, urbaanien alueiden ja kansallisvaltioiden kilpailukykyä. Metropolialueet toimivat innovaatioiden pääekosysteemeinä, jotka tarjoavat menestyvän innovaatiotoiminnan edellyttämiä palveluita, kumppanuuksia sekä rikkaan yhteisön, jossa kyvykkäät yksilöt kehittelevät uusia ideoita ja rakentavat käytännön sovelluksia osaamiseensa perustuen. (Hautamäki et al. 2010: 17−21.) Yhteistyö innovaatioiden synnyssä perustuu laajasti innovaatiokapasiteettiin, innovaatiojohtamiseen sekä avoimen innovaatioiden verkostoihin. Syntyvät innovaatiot voivat olla radikaaleja innovaatioita tai niistä voi muodostua systeemisiä. (Chesbrough et al. 2006.)

Innovaatioiden luomiseksi kaupunkikehittäjät tarvitsevat tuekseen innovaatiopolitiikkaa. Tutkimustulosten kaupallistamisesta ja tieteellisten keksintöjen hyödyntämisestä tuli 1970- ja 1980-luvuilla oleellinen yhteiskuntapoliittinen kysymys, ja syntyi innovaatiopolitiikka, joka voidaan jakaa yleiseen, kohdennettuun ja kokeilevaan kategoriaan. Aluksi viitattiin tiedostamattomasti Vannevar Bushin kuvaamaan lineaariseen innovaatiokehitykseen, joka alkaa perustutkimuksesta ja etenee tulosten soveltamisen myötä kehitystyöhön (jonka tuloksena syntyy uusi markkinoitava tuote). Taloustiedettä harjoittaneet innovaatiotutkijat ja OECD alkoivat kuitenkin jo 1960-luvulta lähtien tuottaa käsitteistöä tiede- ja teknologiapolitiikkaa varten. Tarkoituksena oli korvata lineaarinen innovaatioketju systeemisellä mallilla, joka kiteytyi 1990-luvulla kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi. Tällä käsitteellä viitataan kansallisten instituutioiden ja tekijöiden muodostamaan kokonaisuuteen, joka on vaikuttanut innovaatiotoimintaan. Interaktiivisen näkemyksen mukaan innovaatioiden lähteet ovat moninaisia ja vaihtelevia. Innovaatiotutkijoiden mukaan innovaatioita syntyi 1900-luvulta lähtien Donald Stokesin kuvaamassa käytön innoittamassa perustutkimuksessa – ei siis enää puhtaan perustutkimuksen ja lineaarisen mallin mukaisesti. Innovaatiojärjestelmiä ja verkostoja tutkivat koulukunnat syntyivät 1980- ja 1990-luvuilla. (Miettinen et al. 2006; ks. myös Sotarauta 2009.)

Tietoyhteiskuntaan siirtyminen kuvastaa sitä yleistä kehityskulkua, joka on vallinnut innovaatiopolitiikan ja yliopistotutkimuksen taustalla 1990-luvulta lähtien. Tietoyhteiskunnassa tiedosta on tullut olennainen tuotannon tekijä ja innovaatiotoiminnasta talouden kehityksen avain. Tieto on viety omistamisen ja markkinasuhteiden piiriin. Tiedon yksityinen omistus laajentui teknologiapoliittisten toimenpiteiden sekä patenttisäännösten muutosten ja patenttipolitiikan seurauksena 1900-luvun loppupuolella. Yliopistoja rohkaistiin yhä enemmän patentoimaan sellaisiakin tutkimustuloksia, jotka aikaisemmin olisivat jääneet julkiseksi tieteelliseksi tiedoksi. Yhä useammat tieteen ja teknologian tutkijat alkoivat huolestua kehityksestä, joka saattoi hidastaa innovaatioiden syntyä. (Miettinen et al. 2006.)

Innovaatiopolitiikassa oli 1990-luvulla keskeistä ymmärtää, kuinka tiede ja yliopistot muuttuivat osana kehittyvää tietoyhteiskuntaa. Humboldtilaista mallia oli alettu kritisoida vanhanaikaiseksi globaalissa taloudessa: yliopistojen, teollisuuden ja hallituksen välisistä yhteistyökäytännöistä, akateemisesta kapitalismista sekä yrittäjälähtöisistä yliopistostrategioista alkoikin esiintyä ideoita. (Emt., 18.) Triple Helix (kolmoiskierre) on yksi tunnetuimmista 1990-luvulla kehitetyistä malleista, jota on käytetty apuna kansallisen ja alueellisen innovaatiokulttuurin luomisessa. Se tuo esille win-win-asetelman korostamalla teollisuuden, yliopistojen ja julkisen hallinnon välisiä kumppanuuksia talouskehityksen lisäämiseksi ja vaurauden kasvattamiseksi. (ks. Etzkowitz 1993; Etzkowitz & Leydesdorff 1995.)

Triple Helix on vaikuttanut yliopistoihin huomattavasti. Malli on edelleen varsin dominoiva eri maissa, ja sitä kehitetään edelleen. (Miettinen et al. 2006: 18.) Yliopistot eivät vain välitä tutkimustuloksiaan teollisuuden ja yhteiskunnan käyttöön – korkeakoulujen oletetaan myös kiinnittävän huomiota tutkijaryhmien kehittymiseen ja kyvykkyyksiin. Kilpailu parhaista aivosta alkoikin korostua 2000-luvulla, ja Triple Helix-mallin kehittyneempi versio, ihmisten kyvykkyyksiä korostava The Quadruple Helix (neloskierre) otettiin käyttöön. (Holm-Nielsen et al. 2013.)

Jessop ja kilpailuvaltioteoria

Schumpeter (1913) antoi Desain (2008) mukaan selityksen lamalle, mutta valtiollisia talous- tai kaupunkipoliittisia toimia talousahdingosta selviämiselle hän ei esittänyt. Schumpeter nojautui ajattelussaan vakiintuneeseen liberalismiin ja väitti demokratian seuraavaan markkinoiden logiikkaa. Poliittiset puolueet kilpailevat keskenään, aivan kuten kapitalistiset tavarantuottajatkin. Ainut ero on Schumpeterin mukaan siinä, että poliittiset puolueet kilpailevat äänestäjistä, kun taas tavarantuottajat kilpailevat asiakkaista ja tuotteiden ostajista. Kannatuslukemien tuella poliittiset puolueet laativat myös ”tuotteen”, poliittisen ohjelman, johon sitoudutaan. (Emt. 2008: 257.) Koska Schumpeter sivuutti kysymyksen valtion keinoista, joilla saatettaisiin talous kasvu-uralle, tutkijat päättivät myöhemmin laajentaa itävaltalais-amerikkalaista talousteoriaa lisäämällä siihen valtion mukaantulon. Yksi merkittävimmistä valtioteorian kehittäjistä ja Schumpeterin ajattelun seuraajista on Bob Jessop, joka toimii sosiologian professorina Lancasterin yliopistossa.

Jessop (1990; 2002; 2016) on korostanut valtioiden roolia toisen maailmansodan jälkeisessä kapitalismissa. Valtiot löytävät Jessopin mukaan paikkansa yleisestä yhteiskunnallistamisen teoriasta (societalization). Jessop välttää marxilaiseen determinismiin, reduktionismiin ja instrumentalismiin kohdistuvat dilemmat ja ehdottaa strategisrelationaalista lähestymistapaa valtioiden teoreettiseen tarkasteluun ortodoksisen marxismin vaihtoehdoksi.(Emt.)

Spatio-temporal fix

Spatio-temporal fix (STF) esiintyy Jessopin kirjallisessa tuotannossa. Kyseessä on väliaikaista pysyvyyttä ilmentävä jakso, jossa määrittyvät rajat valtiomuodolle ja politiikan käytänteelle. Kyseeseen tulee intressien, tilojen ja alueiden poissulkeminen vallitsevien seikkojen tieltä; myös näiden heikentäminen voi tulla kysymykseen. Jessop (2016) antaa uusimman tarkennuksensa käsitteeseen kirjassaan The State: Past, Present, Future:

”Tilallisajallisessa jaksossa [STF] luodaan hetkellisiä rajoja, joiden sisällä annetun järjestysvallan [order] suhteellista, epätäydellistä ja väliaikaista rakenteellista koheranssia (täten myös institutionaalisia komplementaarisuuksia) suojataan niin kauan, kunnes tämä ei ole enää tarkoituksenmukaista. Koherenssin suojaamiseksi materiaaliset ja sosiaaliset kustannukset ulkoistetaan ja siirretään institutionaalista määritystä [institutional fix] koskevien spatiaalisten, tilapäisten ja sosiaalisten rajojen ylitse; kustannuksiin on mahdollista myös myöntyä. Tilallisajallisessa jaksossa siis harmonisoidaan yhdessä tai muussa muodossa esiintyviä ristiriitoja” (Jessop 2016: 145; käännös ja alleviivaus tekijän).

Jessopin mukaan (2002) STF helpottaa ja edistää institutionaalisia kompromisseja, joista ”pääoman kasautumisen regiimi” ja sääntelyn muodot ovat riippuvaisia; samanaikaisesti se myös yhdistää nämä. Väliaikaista pysyvyyttä ilmentävät jaksot ovat vaihdelleet historiallisesti, esimerkiksi Westfalenin rauha[1] sekä jälkiwestfalenialainen kompleksisuus olivat historiallisia tilallisajallisia kiinnittymiä. Niin ikään myös kansallisvaltioiden kukoistamisen aika (jolloin kaupungit kytkettiin systemaattisesti valtioiden tiukkaan valvontaan) on hyvä esimerkki STF-jaksosta. Yleisesti tilallisajallisella vaiheella tai kiinnittymällä on huomattava merkitys pääoman kasautumisstrategioille, valtioprojekteille ja hegemonisille projekteille. Näitä kaikkia koskee aktiviteettien strateginen koordinointi. Tavoitteena on siis saavuttaa rajallinen ja paikallisesti stukturoitu koherenssi liittyen pääoman kasautumisstrategioihin, valtion toimintoihin sekä sosiaalisiin muodostumiin. Tavoitteiden saavuttamiseksi voidaan erottaa runsasmittaista kilpailua. Organisoidut intressit, poliittiset puolueet ja sosiaaliset liikehdinnät ovat esimerkkejä tästä kilpailusta. (Emt., 48–50.)

Kapitalistisen valtion tulevaisuus

Jessop (2002) kehittelee Schumpeterin ajatuksia klassikkokirjassaan The Future of the Capitalist State (2002), jossa hän tarjoaa radikaaleja ja uudenlaisia selityksiä kapitalistisista valtioista, ja niiden tulevaisuuden kehityskuluista. Jessopin pääteesin mukaan ”atlanttiset keynesiläiset hyvinvointivaltiot” olisivat ajautuneet kriisiin taloudellisten vaikutusten sekä poliittisten liikehdintöjen, globalisaation ja teknologisten muutosten seurauksena. Hän tarkastelee ja esittelee vaihtoehtoisia ja uusia valtioiden muotoja, mutta suhtautuu kriittisesti niiden neoliberalistiseen luonteeseen. Kirjassaan Jessop laatii teoreettisen tutkimusagendan, joka liittyy valtioiden kapitalistiseen luonteeseen. Jessopin tarkoituksena ei ole esittää yksityiskohtaisia kuvauksia poliittisista hallintojärjestelmistä. Sen sijaan hänen pyrkimyksenään on tuoda esiin kehittyneiden länsimaisten valtioiden muuttuneet muodot ja toiminnot sekä talouspolitiikat ja sosiaalipolitiikat, joita käytettiin atlanttisen fordismin aikana. Jessop kuvaa valtioiden kehityskulkuja fordismin kriisin jälkeen, siis 1970-luvulta eteenpäin. Hän viittaa keynesiläisiin hyvinvointivaltioihin, jotka pitää ymmärtää historiallisesti erityislaatuisina poliittisina hallintojärjestelminä. Keynesiläisten hyvinvointivaltioiden rakentajat vastasivat pääoman kasautumisen globaaliin haasteeseen. (Emt., 1-2.)

Työnsä lähestymistavaksi Jessop (emt.) valitsee ensinnäkin institutionaalisen ja evoluutionäärisen taloustieteen, varsinkin regulatiivisen lähestymistavan. Sen mukaisesti talousvoimat selittävät vain osaltaan kapitalistista ekspansiota (emt., 1-5). Toiseksi viitekehykseksi Jessop valitsee Antonio Gramscin ja Nicos Poulantzasin tekemän poliittisen taloustieteen, jonka mukaan valtio on nähtävä sosiaalisten suhteiden muodostumana. Valtio on sosiaalinen muodostuma ja sosiaalisesti säännelty. Se koostuu strategisesti selektiivisistä instituutioista ja organisaatioista, jotka tekevät kollektiivisia päätöksiä. Tutkijoiden ei tulisi ainoastaan jäljittää valtioissa vallitsevia kompleksisia sosiaalisia suhteita ja valtamuodostumia, vaan myös hahmottaa globaalin tason viitekehys. Kun pääoman kasautuminen laajenee globaalilla tasolla, sen dynamiikasta tulee ekologisesti dominoivampi. Kriittiselle tarkastelulle onkin kysyntää, koska hallitsevat mediat pelkistävät valtiovaltoja vain poliittisiin henkilöihin, jotka yksinkertaistavat poliittista todellisuutta ja vakuuttavat kansaa asioiden ratkaisemisesta. Karismaattisilla poliittisilla johtajilla on taito peitellä sosiaalisten suhteiden ja käytäntöjen kaoottista moninaisuutta, joka vallitsee taka-alalla. (Emt., 5-6, 11, 41.) Kolmanneksi Jessop haluaa käyttää hyödykseen kriittistä diskurssianalyysiä, jossa valtiojärjestelmiä kohdellaan kuvitteellisina poliittisina kokonaisuuksina. Valtioilla on spesifit rajat, ehtoja olemassaololle, poliittisia subjekteja, kehittyneisyyden tasoja, legimiteetin lähteitä sekä valtioprojekteja. On olemassa monenlaisia erilaisia diskursseja ja kuvitelmia, jotka kilpailevat keskenään hegemoniasta. Lopuksi Jessop pyrkii hyödyntämään viimeisimpiä hallinnan analyysejä. (Emt., 6-10.)

Atlanttinen fordismi ja postfordismi

Fordismi viittaa Jessopin (2002) mukaan massatyöllisyyteen ja liukuhihnatyöntekoon. Käsitteellä tarkoitetaan vakaan taloudellisen kasvun muotoa. Atlanttinen fordismi tulee ymmärtää puolestaan väliaikaista pysyvyyttä ilmentävänä jaksona (STF). Atlanttinen fordismi asetti makrotaloudellisen kehyksen länsimaisille keynesiläisille hyvinvointivaltioille, joissa hyveellistä massakuluttamista ja -tuottamista suojattiin omalaatuisilla, institutionalisoiduilla, käytännöllisillä ja diskursiivisesti materialisoiduilla sääntelytavoilla. Fordistisia esimerkkivaltioita vuoden 1945 jälkeen olivat Atlantin valtameren vaikutuspiiriin kytkeytyvät Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta, Tanska, Ruotsi ja Kanada. Tyynen valtameren vaikutuspiiristä voidaan puolestaan erottaa fordistiset Uusi-Seelanti ja Australia. Nämä valtiot olivat sodan jälkeen siirtyneet kohti keynesiläistä massakulutysyhteiskuntaa. (Emt., 55–57.)

Postfordismin käsitteen käyttöön liittyy tutkimuksissa dilemmoja. Jessopin (emt.) mukaan nykyaikaisella työn prosessilla, pääoman kasautumisen hallintojärjestelmällä sekä sääntelyn muodoilla on nimittäin vain vähän tekemistä kultaisen ajan fordismin kanssa. Tutkija voi toki käyttää postfordismin käsitettä, kunhan hän muistaa mainita sen irrallisuudet ja kytkökset fordismiin sekä pohtia muita vaihtoehtoja, kuten ei-fordistisia, neofordistisia, korkean asteen fordismin sekä myöhäisfordismin ilmaisuja. Jessopille toyotanismi, sonyismi, gatesismi sekä wintelismi ovat ainakin hedelmällisempiä analyysityövälineitä kuin postfordismi, joka pyrkii erottumaan fordismista. Lisäksi uuden talouden paradigma on Jessopin mukaan problemaattinen: uuden talouden käsite tulee myös nähdä yksinkertaisena ja liioiteltuna kontrastina vanhan ja uuden erottamisessa. Jessop päättää käyttää huonojen käsitteiden sijasta tietoperusteisen talouden (knowledge-based economy) käsitettä, joka on informatiivisempi ja selkeämpi. Postfordismiin pitäisikin nimenomaan yhdistää tietoperusteisuus. Tutkija voi ottaa Jessopin introdusoiman käsitteen postfordistinen tietoperusteinen hallintojärjestelmä käyttöön, kunhan hän huomioi samalla STF-jakson ja skalaariset tasot. Tärkeintä on tuoda esille erityislaatuinen työn organisoinnin prosessi, vakaan makrotaloudellisen kasvun tapa, taloudellisen sääntelyn keinot sekä yhteiskunnallistaminen. Lisäksi joustavaa tuotantoa, ICT-verkostoja, mikroelektronista tuotantoa, tiedon tuotantoa, tekijänoikeuksia, kybertilallisuutta sekä monitaitoisen työn erottamista perustyöstä tulisi painottaa. (Emt., 97–99, 108-110.)

Hyvinvointivaltio

Jessopin selittämä kilpailuvaltion käsite tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan ensin John Maynard Keynesin (1883-1946) ajattelun varaan rakennettua hyvinvointivaltiota. Jessop (2002) kuvaa, kuinka niin sanottu keynesiläinen hyvinvointivaltio oli keynesiläinen siihen rajaan asti, kun tavoitteena oli täystyöllisyyden edistäminen. Hyvinvointioikeuksien lisääntyminen, työnantajajärjestöjen ja työntekijäjärjestöjen kollektiiviset neuvottelut, kansallisen tason vakaus (talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan teossa) sekä valtion kyky kompensoida talousmarkkinoiden epäonnistumisia kuvastivat hyvin keynesiläistä hyvinvointivaltiota, jossa talous- ja sosiaalipolitiikkaa tehtiin top-down-päätöksentekoon nojautuen. Kyseeseen tuli atlanttisen fordismin korkein muoto. Euroopassa keynesiläisten hyvinvointivaltioiden kulta-ajaksi voidaan ajoittaa 1960-luvun loppu Marshall-avun jälkimainingeissa sekä Euroopan yhteisön kehittämisprosessi 1945–1968. Keynesiläinen hyvinvointivaltio oli Jessopin  mukaan staattinen niin kauan, kun valtion instituutiot säilyttivät pääroolinsa markkinavoimien täydentämisessä. (Emt., 59–61.)

Gøsta Esping-Andersenin innoittamana Jessop (emt.) tunnistaa keynesiläisistä hyvinvointivaltioista erilaisia variaatioita ja muunnelmia – kaikki valtiot eivät siis puhtaasti ottaneet mallia Keynesin ajattelusta (emt., 62–63). Esimerkiksi Suomen hyvinvointimallia ei löydy suoraan talousteorioista. Se onkin Pekka Kososen (1998) mukaan ”muotoiltava vallitsevan ajattelu- ja toimintatavan yleistyksenä”. Hänen mukaansa kasaantumisen ja kilpailukyvyn korostus sekä hegemoninen porvarillinen toimintapa luonnehtivat sodanjälkeistä Suomen mallia. Myös jyrkät suhdannevaihtelut, tulopolitiikka sekä investointien tukeminen julkisen säästämisen, inflaation ja luottopolitiikan avulla (alhainen reaalikorko) tulee huomioida. (Emt., 87−88, 91.)

Keynesiläisellä hyvinvointivaltiolla oli lukuisia omalaatuisia piirteitä. Ensinnäkin sen paikalliset ja alueelliset hallinnot toimivat välittäjävöinä kansallisille talouspoliittisille ja sosiaalipoliittisille toimille. Paikalliset ja alueelliset taloudet nähtiin kansallisvaltion sisäisinä yksikköinä. Toiseksi valtio epäsuorasti tuotti tietynlaisia patriarkaalisia, etnisiä ja rodullisia dominansseja. Patriarkaalisen perheyksikön kiinteyden olettaminen itsearvoisella tavalla sekä muiden perhetyyppien ja vaihtoehtoisten seksuaalisuuksien marginalisointi olivat ominaisia seikkoja keynesiläiselle hyvinvointivaltiolle. Kolmanneksi keynesiläiset hyvinvointivaltiot olivat suhteellisen suljettuja kokonaisuuksia taloudellisessa mielessä. Esimerkiksi monitasoisia taloudellisia suhteita käsiteltiin siten, että ne pitivät sisällään suhteellisen suljettuja talousjärjestelmiä. Kansainvälinen talous ymmärrettiin yksinkertaisesti kauppavirtoina kansallisten talousjärjestelmien välillä. Keynesiläisen hyvinvointivaltion yksityiskohtaisista ominaispiirteistä käyvät esimerkiksi myös rajalliset kansalaisoikeudet sekä amerikkalaistyylisen New Dealin yleistäminen Eurooppaan. (Jessop 2002: 71–73.)

Jessop (emt.) tuo esille, kuinka keynesiläisen hyvinvointivaltion kriisiytyminen aiheutti monenlaisia yleisiä, taloudellisia, poliittisia ja sosiokulttuuria vaikutuksia. Atlanttisen fordismin aikainen keynesiläinen hyvinvointivaltio oli eroosion kuluttama 1970- ja 1980-luvuilla. Julkisen velan kasvu, öljykriisi, Itä-Aasian valtioiden asettamat talouspaineet, kansalaisyhteiskunnan yksityistäminen, kosmopoliittisuus, heimolaisuus, kansalaisidentiteetin osittainen heikkeneminen, sosiaalidemokratian osittainen hylkääminen sekä luokkaperusteisen tasa-arvon (mihin atlanttisella fordismilla oli normatiivinen sitoumus) sivuun laittaminen ovat esimerkkejä keynesiläisen hyvinvointivaltion heikentymisestä. Ehkä merkillepantavinta on se, että ongelmiin keskittyneet johtamistavat olivat kriisiytyneet. Hyvinvointivaltio oli aiheuttanut osan omista ongelmistaan verojen keruulla, joka oli lisääntynyt yhtä aikaa valtioiden kasvun myötä: keynesiläiset hyvinvointivaltiot olivat muuttuneet verojenkeruuvaltioiksi. Fordismin rappeuden aikana käytettiin hyväksi keynesiläisten hyvinvointivaltioiden finanssivarojen leikkuuta. Lukuisia uudistamisohjelmia ja hyvinvointia ajavia lakiesityksiä lakkautettiin. Keynesiläisen hyvinvointivaltion aikaisia politiikkakokonaisuuksia alettiin muuttaa ja uudistaa. Suuntana olivat moni-identtisyyttä, erilaisuutta, luovuutta ja talouskasvua korostavat poliittiset ohjelmat. (Emt., 2, 80–90.)

Kilpailuvaltio

Kilpailuvaltio olisi Jessopin mukaan (2002) haastanut edellä kuvatun keynesiläisen hyvinvointivaltion. Samalla fordismista olisi siirrytty postfordismiin, johon kilpailuvaltio kytkeytyy. Jessopin selittämällä kilpailuvaltiolla (Schumpeterian competition state) tarkoitetaan sellaista valtiota, joka pyrkii turvaamaan taloudellisen kasvun rajojensa sisällä sekä hyötymään kotimaahan kytkeytyvistä pääomista vaikkakin ne olisivat väliaikaisesti ulkomailla. Kilpailuvaltio pyrkii turvaamaan kilpailun hyödyt alueillaan, väestössään, rakennetussa ympäristössään, sosiaalisissa instituutioissaan sekä taloudellisten toimijoidensa keskuudessa.

Kilpailuvaltion poliitikot korostavat täystyöllisyyden edistämisen sijasta tietoon perustuvaa taloutta sekä etenkin innovaatiorakenteiden ja innovaatiojohtamisen tukemista. Jessop (emt.) painottaa, että talouspolitiikka lukee osakseen sosiaalipolitiikan: huomio kiinnittyy teknologiseen muutokseen, innovaatioihin ja yrittäjyyteen. Sosiaalipolitiikka alistetaan talouspolitiikalle epäsuorasti. Tämän toimenpiteen seurauksena epäoikeudenmukainen alueellinen kehitys voimistuu kansallisvaltion rajojen sisällä. Kansallisvaltiot alkavat toimia aggressiivisemmin ja selektiivisemmin omilla alueillaan siten, että ne antavat elinkeino- ja talouspoliittista vastuuta kaupunkialueilleen ja varsinkin tietyille suurille kaupungeille. Kun keynesiläisessä hyvinvointivaltiossa kansallinen taso priorisoidaan tehtäessä talous- ja sosiaalipolitiikkaa, niin kilpailuvaltiossa skaala suhteellistetaan kansallisen tason kustannuksella (paikallinen, alueellinen, ylikansallinen ja globaali taso). Jessopille urbaanin alueellisen tason merkittävyys siis kasvaa samalla kun kaupungit tekevät yhä enemmän aloitteita yrittäjyyden suhteen. Etenkin ylikansallinen taso vahvistuu. Politiikan teossa itseorganisoitu hallinta sekä (urbaanin) alueellisen yhteistyön merkittävyys korostuvat.

Kilpailuvaltioteorian mukaisesti valtio alkaa yhä enemmän koordinoimaan toimintoja sen sijaan, että se keynesiläiseen tapaan itse suorittaisi niitä. Valtio koordinoi selektiivisesti kaupunkien ja kaupunkialueiden välisiä verkostoja, rahoittaa yritysklustereita, myöntää innovaatiotukea yrityksille sekä kehittää yleistä laajapohjaista innovaatiojärjestelmää innovaatiopoliittisin toimenpitein, jotka valtavirtaistetaan osaksi sektoripolitiikkoja. Valtion kehittää yritysmyönteistä yhteiskuntaa tukemalla kaupunkialueiden kasvuedellytyksiä ja valjastamalla urbaaneja ulkoisetuja. Jessopin mukaan Yhdysvalloilla, Saksalla ja Suomella olisi eniten potentiaalia muuttua kilpailuvaltioiksi; maillahan on paradigmaattisesti postfordistinen status. (Emt., 95–139, 152–157, 214.)

Jessop (emt.) kiinnittää huomiota talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan yhdistämiseen kilpailuvaltiossa.

Muutosta voidaan ymmärtää työvoiman sosiaalisella uusintamisella. (Emt., 45, 96.)

Palkkasuhteiden määrittäminen on ensinnäkin kaiken perusta, kun ollaan tekemisissä sosiaalisen kysymyksen kanssa (emt., 47). Kapitalismissa sosiaalisten subjektien jokapäiväinen ja elämänmittainen uusintaminen tapahtuu pääasiassa alati muuttuvien palkkasuhteiden ympärillä sekä osana pääoman kasautumisprosessia. Kilpailuvaltiossa kapitalistiset palkkasuhteet voivat kuitenkin hylkiä perinteistä talousperusteista ymmärrystä sosiaalisesta uusintamisesta. Ensinnäkin voidaan ajatella, että yksilöt toimivat jokapäiväisen selviytymisen ohella laajemmin: esimerkiksi he voivat vaikuttaa elämänsuuntaansa valinnoillaan (joita kaikki eivät pysty kapitalismissa tekemään). Myös kulutustottumuksilla ja tavaroiden ostopäätöksillä voidaan häiritä kapitalismin suuntaa ja kehitystä. (Emt., 46.) Jessop huomauttaa, että atlanttisessa fordismissa palkka- ja rahasuhteet olivat sääntelytavan ytimessä, toisin sanoen, valtio puuttui tuona aikana aktiivisesti palkkoihin. Fordismin aikana varsinkin työläisten ostovoima ja tuottavuus kasvoivat merkittävästi. (Emt., 48.) Postfordismissa asetelma muuttui tietotyöläisiä suosivaksi. Jessop toteaa:

”Jos ’keynesiläinen hyvinvointivaltio’ on kriisissä, niin tällöin tämän korvaajana tulisi identifioida uusi ’taloudellisen ja sosiaalisen uusintamisen hallintojärjestelmä’” (Jessop 2002: 2).

Kilpailuvaltion vaikutukset sosiaaliseen uusintamiseen ovat aiheuttaneet huomattavia muutoksia sosiaalipolitiikkaan, jota on alettu suunnitella ja organisoida uudelleen.

Postfordismin aikana sosiaalipolitiikkaa on alettu käyttää työmarkkinoiden joustavuuden parantamiseen luomalla joustavia ja yrittäjälähtöisiä työntekijöitä, jotka sopisivat ja istuisivat paremmin tietoperusteiseen talouteen.

Uudella sosiaalipolitiikalla on pyritty epäsuorasti asettamaan painetta alemman sosiaalisen luokan palkkojen laskulle. (Emt., 168–169.) Nykymuotoista sosiaalipolitiikkaa ei ohjata enää vain sosiaalisilla kehittämispäämäärillä. Sosiaalipoliittiset tavoitteet saavutetaan Jessopin luonnehtimassa postfordistisessa pääoman kasautumisen hallintojärjestelmässä, jossa talouden funktiot, hallintorakenteet, nykypolitiikkojen rajapinnat, institutionaaliset järjestelmät sekä lakien voimaansaattamiset kohtaavat. Laajasti verkostoituneita yhteenliittymiä on syntynyt. (Emt.)

Globalisaation ja globaalin talouden ajassa kilpailuvaltiot ovat kyenneet hyödyntämään erilaisia strategisia mahdollisuuksia. Ne ovat rakentaneet uudelleen sosiaalisia suhteita sekä koordinoineet aktiviteetteja skalaarisilla tasoilla. Kilpailuvaltiot ovat hyötyneet globaalin tason prosesseista, joiden tuloksena skalaarinen ja tilallinen työn jakautuminen on kehittynyt ja syventynyt. (Emt., 113–115.) Globalisaation myötä valtiot ovat sijoittaneet toimintojaan eri tasoille. Mikäli kilpailuvaltiot eivät onnistu globaalin strategian ja globaalin hallinnan luonnissa, niin tällöin voidaan menettää ote kilpailullisuuden vahvistamiseen. Tällä hetkellä globalisaatiota dominoi uusliberalistinen kilpailuvaltion strategia. Valtavirtauksena uusliberalismi on tarkoittanut strategiaa, jota on työstetty 1970-luvulta alkaen. Valtiollinen sosiaalinen kapitalismi on jäänyt merkittävästi taka-alalle. Euroopan unionista ja sen jäsenmaista on tänä päivänä erotettavissa erilaisia kilpailuvaltioiden strategioita ja kombinaatioita neoliberalismin ohella, kuten neokorporatismia ja neostatismia. (Emt., 114–119, 169, 259–263.)

Viitteet:

[1]Westfalenin rauhassa (1648) muotoiltiin ensimmäisen kerran
kansainvälisen järjestyksen malli. Katsottiin, että maailma on
jaettu itsenäisiin alueellisiin valtioihin, jotka ovat suvereeneja 
toimijoita. Valtiot eivät tunnistaisi muita ulkopuolisia tai 
yläpuolisia instituutioita, ja ne kunnioittaisivat toistensa 
koskemattomuutta. (Le Galés 2002: 78; Saaristo & Jokinen 2004: 202.) 
Valtioiden välinen rauha takasi toistaiseksi vakaat ulkomaanmarkkinat,
joista voitiin puhua täydellä oikeudella institutionaalisina luomuksina. 
Niiden synty vaati poliittisia ja sotilaallisia ponnistuksia. Vanha 
kaupungin ja lähiympäristön muodostama toimintapohja [paikallinen taso] 
laajeni nyt valtion alueen kokoiseksi [kansallinen taso]. Kehitystä 
voidaan kuvata kaupunkitalouksien kansallistumisena (Habermas 2004: 42). 
Ulkomaanmarkkinoiden kasvaessa pikkuporvariston asema heikentyi samalla 
kuin suurkauppiaat ottivat monopoliaseman monilla eri kaupankäynnin aloilla.

Lähteet:

Chesbrough, Henry, Wim Vanhawerbeke & Joel West (2006). Open Innovation. Researching a New Paradigm. 373s. Oxford University Press, Oxford.
Desai, Meghnad (2008). Marxin kosto. 427s. Gaudeamus, Helsinki.
Etzkowitz, Henry (1993). Technology transfer: The second academic revolution. Technology Access Report 6, 7-9.
Etzkowitz, Henry & Loet Leydesdorff (1995). The Triple Helix: University - In-dustry - Government Relations: A Laboratory for Knowledge-Based Economic Development. EASST Review 14, 14 - 19.
Habermas, Jürgen (2004). Julkisuuden rakennemuutos: tutkimus yhdestä kansa-laisyhteiskunnan kategoriasta. Alkuperäinen teos vuonna 1962. Käännös Veikko Pietilä. 443s. Vastapaino, Tampere.
Hautamäki, Antti, Olli Alanen, Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Tommi Laitio, Roope Mokka, Aleksi Neuvonen, Kaisa Oksanen, Satu Onnela, Mikko Rissa-nen, Simo Vassinen & Ville Viljanen (2010). Metropolin hyvinvointi. 105s. Erweko Painotuote Oy, Helsinki.
Hautamäki, Antti (2013). Kestävä innovaatio ja resurssiviisaus. 15.3.2017. 
   <http://hameenliitto.fi/sites/default/files/kestavat_innovaatiot_antti_hautamaki.pdf˃
Holm-Nielsen, Lauritz B, Kristian Thorn, Jeppe Dørup Olesen & Tina Huey (2013). Talent development as a university mission: the quadruple helix. Teo-ksessa Higher Education Management and Policy 24:2, 99−113. OECD.
Jessop, Bob (1990). State Theory. Putting Capitalist States in their Place. 413s. Polity Press, Cambridge.
Jessop, Bob (2002). The Future of the Capitalist State. 330s. Polity Press, Cambridge.
Jessop, Bob (2016). The State. Past, Present, Future. 303s. Polity Press, Cambridge.
Kosonen, Pekka (1998). Pohjoismaiset mallit murroksessa. 420s. Vastapaino, Tampere.
Le Galès, Patrick (2002). European cities – Social Conflicts and Governance. 328s. Oxford University Press, New York.
Miettinen, Reijo, Tarja Knuuttila, Juha Tuunainen & Erika Mattila (2006). Tie-teestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa. 283s. Yliopis-topaino, Helsinki.
Saaristo, Kimmo & Kimmo Jokinen (2004). Suomalainen yhteiskunta. 296s. WSOY, Helsinki.
Schumpeter, Joseph (1996). The Theory of Economic Development. An Inquiry into Profits, Capital, Credit, Interest, and the Business Cycle. Alkuperäinen teos vuonna 1913. Käännös Opie Redvers. 255s. Transaction Publishers, London.
Sotarauta, Markku (2009). Kuoliaaksi syleilty innovaatio? Teoksessa Kaupungit kurkottavat 2010-luvulle: Näkymiä ja haasteita uudistuvalle kaupunkipolitiikalle, 16−31. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12/2009. Edita Publishing Oy.

Yhteiskuntatieteellinen tutkimus – case kaupunkipolitiikka

cropped-d3765-img_20181015_083014-scaled-1.jpg

Kuva: Pohjoisesplanadi ja Havis Amandan patsas. Näkymä Helsingin kaupunginkansliasta. 

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Pelkästään teemoitteluun tukeutuminen ei olisi väitöstutkimuksessani mahdollistanut vaihtelevan tekstin tuottamista. Halusinkin valjastaa tutkimukseni käyttöön tyypittely-metodin. Sen avulla kykenin irrottamaan johtopäätelmät yksittäisten henkilöiden suorista lainauksista ja etenemään kohti kaupunkipolitiikan yhteiskuntatypologia-mallin työstöä, mikä kokosi yhteen erilaiset työstämäni tyypit.

Mikä on tyyppi?

Mitä tyypeillä tarkoitetaan? Perinteisesti katsotaan, että tyypit ovat eräänlaisia koontien koonteja, jotka läpileikkaavat teemoja sisällyttäen ne itseensä. Tyypit tulee rakentaa teemojen pohjalta eli niiden luonti edellyttää jo itsessään aineiston perinpohjaista työstämistä ja tiivistämistä. Tyypittelyn myötä tutkija siirtyy teemoittelua pidemmälle, sillä tarkoituksena on kuvata aineistoa laajemmin havainnollisten tyyppien eli tyypillisten asioiden avulla. Kyseessä ei ole haastateltavien tai vastaajien tyypittely, vaan heidän tarjoamansa informaatioaineksen tyypittely. Tyyppi tarkoittaa keskeistä, olennaista tai ominaista. Tutkijan tulisikin nyt kysyä, mitkä seikat luonnehtivat aineistoa kokonaisuutena. Miten nämä seikat voisi tiivistää mahdollisimman informatiivisesti? Löytyykö aineistosta erikokoisia, yksittäisiä, omituisia tai keskimääräisestä poikkeavia asioita? Viimeistään tyypittelyn yhteydessä tutkijan tulisi nostaa esiin aineistossaan ilmenevät poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Ennen tyypittelyyn siirtymistä tulisi kysyä, soveltuuko aineisto siihen. Onko mielekästä laatia aineistoa läpileikkaavia ja tiivistäviä tyyppikuvaksia tai tyyppikertomuksia, jotka kiteyttävät aineiston keskeisimmät elementit?. (Eskola & Suoranta 1998: 181; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.)

Mikä on ideaalityyppi?

Tyyppiä kehittyneempi on ideaalityyppi. Weberille ideaalityyppi oli käsite, joka on sisäisesti ristiriidaton. Sitä tulisi käyttää apuna, kun hahmotellaan monimuotoista ja konkreettista tapahtumavirtaa. Kyseessä on ajatusrakennelma, jota ei käsitteellisessä puhtaudessaan voi löytää todellisesta maailmasta. Toisin sanoen Weber piti ideaalityyppiä utopiana eli paikkana, jota ei ole olemassa. Ideaalityypin vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan tehdä ymmärrettäväksi ja terminologisesti jäsentää toimintaa, joka on suhteellisen lähellä ideaalityypin kuvausta. Weberin ideaalityyppimenetelmällä voidaan hyvin havainnollistaa myös sellaista toimintaa, joka poikkeaa tyyppien malleista. (Weber 1904: 90, cit. Heiskala 2004: 50.) Weberin ideaalikaupunkia lähimpänä olivat Alppien pohjoispuoliset kaupungit, joissa syntyi länsimainen Bürgertum (Weber 1992). Vaikka viehätyin Weberin ideaalityyppimenetelmästä, en nimennyt työstämiäni kaupunkipolitiikan tyyppejä ideaalityypeiksi.

Sayer ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus

Yleistäminen ja abstrahointi

Hyödynsin väitöskirjaani kirjoittaessa Andrew Sayerin menetelmäohjeistusta. Siitä oli paljon apua pohdittaessa, minkälainen käsite kaupunkipolitiikka on. Kaupunkipolitiikka on esimerkiksi helppo ymmärtää abstraktiksi käsitteeksi. Väitän tutkimuksessani Sayerin ajattelua hyödyntämällä, että kaupunkipolitiikka ei kuitenkaan ole abstrahoinnilla luotu abstrakti käsite. Mitä on abstrahointi?  Mitä se ei ole?

Yleistäminen Sayerin mukaan

Aluksi on syytä muistuttaa, että abstrahointi ei ole yleistämistä. Sayerin (1992) mukaan yleistämisen ja abstrahoinnin välinen suhde on synkroninen. Sayer käsittelee yleistämistä tai yleistystä (generalization) ja väittää, että sen rajallisuudet ovat yhteiskuntatieteissä vähän arvostettuja huolimatta kyseenomaisen lähestymistavan läheisyydestä yhteiskuntatieteilijöille. Yleistäminen ei ole säännönmukaisuuden tai järjestyksen esittämistä yhteiskuntatieteissä, niin kuin monet usein olettavat. Sayerille yleistäminen tarkoittaa saatua suurpiirteistä kvantitatiivista mittaa tietystä lukumäärästä objekteja, jotka kuuluvat johonkin luokkaan. (Emt.:  86, 103.) Sayer (1992) kirjoittaa: ”Esimerkiksi voidaan sanoa, että monet kolmannen maailman valtiot ovat raskaasti velkaantuneita suhteessa teollistuneisiin maihin tai että 85 prosenttia matalapalkkaisista työntekijöistä on naisia” (emt.: 101). Kun etsitään yleistyksiä, kysymme Sayerin (1992) mukaan seuraavanlaisia kysymyksiä:

  1. Mitä yhteistä objekteilla on?
  2. Mitkä ovat objektien erottuvia ominaisuuksia?
  3. Kuinka monella objektilla on erottuvia ominaisuuksia?

Tämän tyyppisillä kysymyksillä haetaan formaalisia suhteita. Vaikkakin kysymyksillä hakeuduttaisiinkin substantiaalisten suhteiden äärelle, yleistyksen tehtävänä ei ole abstrahoinnin lailla kysyä, ovatko suhteet pakollisia vai riippuvaisia. Yleistämiset voivat olla deskriptiivisiä kiteytyksiä tietystä annetusta tilanteesta taikka ekstrapolaatioita eli karkeita olettamuksia siitä, mitä muut tilanteet saattavat olla. (Emt.: 100.)

Yleistämisen hyödyt tutkimuksenteolle riippuvat objektien laadullisista ominaisuuksista, joihin yleistykset viittaavat. Yleistykset voivat vain täydentää, mutta eivät koskaan korvata kvalitatiivisia metodeja. Sayer ei halua kieltää yleistysten tekemistä, vaan tehdä niiden käytöstä tehokkaampaa. (Emt.: 103.)

Abstrahointi Sayerin mukaan

Abstrahointi viittaa mielen toimintaan sen muodostaessa käsitettä pelkistämällä, tai abstraktin kuvauksen luomista. Yhteiskuntatieteissä on hyvin vähän sanottu Sayerin (1992) mukaan siitä, miten asiat tulisi ilmaista abstraktisesti, vaikkakin abstraktista lähestymistapaa onkin pidetty tärkeänä itseisarvona metodioppaissa. Abstrakti ote on voimakas työkalu tieteentekijälle, mutta myös petollinen sellainen, mikäli sitä ei osaa oikein käyttää. Voidaan kysyä, missä vaiheessa abstraktinen ote luo ongelmia tutkimukselle ja eri tieteellisille sovelluksille. Sayerin mukaan on viisaampaa käyttää erityyppisiä, ei-ristiriitaisia abstraktioita sen sijaan, että käyttäisi vain yhtä. Kokenut havainnoitsija voi käyttää monenlaisia eri malleja siten, että hän tiedostaa niiden rajallisuuden sekä yhdistettävyyden rajallisuuden. Huolimatta riskeistä ja sudenkuopista, abstraktin ja konkreettisen tutkimuksenteon eron ymmärtäminen on yhteiskuntatieteissä joka tapauksessa aivan oleellista. Abstrakti tarkoittaa yleisessä kansanomaisessa käytössä ”todellisuudesta irrotettua” .(Emt.: 85–87.)

Sayer (1992: 87) täsmentää abstrahointia: ”Abstrakti käsite tai abstraktio eristää yhden ajateltavan puolen taikka osittaisuuden objektista.”. Se mistä abstrahoimme tarkoittaa siis niitä monia muita puolia, jotka yhdessä muodostavat konkreettisia objekteja kuten ihmisiä, kansakuntia, instituutioita, toimintoja ja niin edelleen. Tässä mielessä abstrakti käsite on tarkka eikä suinkaan epämääräinen. Esimerkiksi lämpötilassa tai tulotasossa ei ole mitään epämääräistä. Abstraktia ja konkreettista ei pidä oikaista ajateltavan ja todellisen välisestä erottautumisesta. Jotta voimme Sayerin mukaan ymmärtää konkreettisia tapahtumia tai objekteja, tarvitsemme seuraavanlaisen lähestymistavan (Emt. 85–87.):

konkreettinen -> abstrakti -> abstrakti -> konkreettinen

Sayer (1992) sanoo, että alussa konkreettisten objektiemme käsitteet ovat usein pinnallisia ja kaoottisia. Jotta voimme ymmärtää niiden moninaisia määritelmiä, meidän pitää systemaattisesti abstrahoida ne. Kun jokainen abstrahoitu puoli on tutkittu, on mahdollista yhdistää ne siten, että muodostetaan käsitteitä, jotka todella tarttuvat ja pitävät kiinni objektiensa konkreettisuudesta. Pitää muistaa, etteivät kaikki konkreettiset objektit suinkaan ole empiirisesti havainnollistettavissa. Abstraktioita ei pidä nähdä ideaalistettuina taikka heuristisina keinoina havainnoiden määrittelyyn. Käsitteinä abstraktiot ovat mitä ilmeisimmin erilaisia materiaalisista objekteista, joihin ne saattavat viitata. (Emt.: 87.)

Sayer (1992) yrittää pehmentää teoreettisen ja empiirisen välistä eroa viemällä huomion näiden molempien jaettuun, käsitteelliseen sisältöön. Hän väittää, että tällä sisällöllä ei ole mitään samansuuntaista mentaalisen ja todellisen välisen erottautumisen kanssa taikka havaittavissa tai ei-havaittavissa olevan kanssa. Sayer haluaa erottaa abstrakti-konkreettis-erottautumisen tämänlaisesta rinnakkaisuudesta samalla tavalla. Eli näin ollen:

(teoreettinen – empiirinen) ≠ (mentaali – todellinen) ≠ (ei-havaittavissa oleva – havaittavissa oleva) ≠ (abstrakti – konkreettinen), jossa ≠ on ”ei sama kuin”.

Yksikään objekteista tai niiden välisistä suhteista ei ole annettu meille selvästi: näiden identifioinnit pitää nähdä saavutuksina ja niiden luomisten eteen pitää tehdä töitä. Abstraktioiden pitää erottaa sattumanvaraisuudet oleellisista tekijöistä. Abstraktiot eivät saa erottaa ei-jaettavissa olevaa taikka laittaa yhteen heterogeenista ja jaettavissa olevia. Teoriointi tarkoittaa objektien abstraktioiden ja suhteiden säätämistä siten, että nämä edellä mainitut vaaratekijät vältettäisiin ja että pelkistettyjen käsitteiden käytännöllinen sopivuus kasvaisi. (Emt.: 88.)

Abstrahointi ja kaupunkipolitiikan tyypit

Teoreettisten käsitteiden muodostaminen pelkistämällä voi perustua analyyseihin pakollisista tai sisäisistä suhteista sekä kausaalisista voimista (emt.: 143, 239). Tutkimani kaupunkipolitiikka ei ole kuitenkaan abstrakti käsite, esimerkiksi ohjelmaperusteinen kaupunkipolitiikka on konkreettista politiikkaa. MAL-sopimus on konkreettinen olio. Abstrakteja ovat esimerkiksi elämys, tieto ja yksityisyys.

Kaupunkipolitiikan tutkimuksessa tuli kuitenkin tunnistaa erilaisia sisäisiä ja pakollisia suhteita, etenkin toimijoiden väliltä. Sayer (1992) sanookin, että yhteiskuntatieteiden sisällä on ollut vaikeuksia erottaa näitä suhteita. Keskeistä on erottaa erityyppisiä vuorovaikutteisia suhteita, kuten muodollisia ja merkittäviä suhteita. Tulee tehdä ero ulkoisten, mahdollisten tai tulevaisuudesta riippuvaisten suhteiden sekä sisäisten ja pakollisten suhteiden osalta. Esimerkiksi orjan ja isännän välinen suhde on sisäinen ja pakollinen. Ihminen ei voi olla orja, jos sillä ei ole isäntää ja päinvastoin. Toinen esimerkki on maanomistajan ja vuokraviljelijän välinen suhde: toisen olemassaolo väkisinkin edellyttää toisen olemassaoloa. (Emt.: 88–92.)[1]

Tunnistin suomalaiseen kaupunkipolitiikkaan liittyneitä, toimijoiden välisiä sisäisiä suhteita. Kaupunkipolitiikan ymmärryksen kannalta oli oleellista erottaa tärkeät ja merkitykselliset suhteet epäoleellisista, esimerkiksi kaupunkipolitiikan suhde sosiaali- ja terveyspolitiikkaan oli merkityksellinen. Suhde Suomi-Venäjän rajapolitiikkaan oli taas merkityksetön.

Summaten, väitöstutkimukseni ei abstrahoinut kaupunkipolitiikkaa jostakin, vaan se erotti kaupunkipolitiikan oleelliset piirteet epäoleellisista abstrahoimalla laajasta tarkoitejoukosta tyyppejä, esimerkiksi kaupunkipolitiikan kaupunkityyppi ”vahvat kollektiivisesti toimivat kaupungit” abstraktina oliona introdusoitiin. Aluepolitiikan ja kaupunkipolitiikan herruussuhteiden tyyppien muodostamisen taustalla oli suhteiden analyysiä. Kaupunkipolitiikka ei ole abstrakti käsite, vaan sillä voidaan viitata yleisesti kaupunkiasioiden hoitoon, esimerkiksi konkreettisen kansallisen kaupunkistrategian tekoon. Tässä mielessä kaupunkipolitiikka on yleiskäsite. Kaupunkipolitiikka on myös hierarkkinen yläkäsite.

Muodostamani kaupunkipolitiikan tyypit pitivät kiinni konkretiasta Andrew Sayerin esittämien tieteellisten ohjeiden mukaisesti. (Kuva 1.)

Kuva 1. Tampere on vahva kollektiivisesti toimiva kaupunki (Kuva tekijän)

Mekanismit

Erotin väitöstutkimuksessani myös erilaisia mekanismeja. Yleisen ymmärryksen mukaan kausaliteetti ymmärretään syy–seuraussuhteena eli kahden tapahtuman (E, event) suhteena, jossa toinen aiheuttaa toisen. Toinen tapahtuma on tällöin syy ja toinen seuraus. Syy esiintyy ennen seurausta.

Sayerin (1992) mukaan realistisesti ajateltuna kausaalisuus ei sinällään koske kahden diskreetin tapahtuman välistä suhdetta vaan pikemminkin kausaalisia voimia tai objektien (suhteiden) alttiuksia (taipumuksia). Yleistäen kysymykseen tulevat objektien taipumusten ilmenemiset mekanismeina (M, mechanisms). Ihmisten kausaalisista voimista käyvät esimerkkeinä heidän työvoimansa, puheensa, kävelynsä sekä lisääntyminen. Valtavasta määrästä kausaalisista taipumuksista käyvät esimerkkeinä taas herkkyys ryhmän asettamalle paineelle sekä äärilämpötiloille.

Usein kausaaliset voimat kuuluvat sosiaalisiin suhteisiin sekä rakenteisiin, jossa ne muodostuvat – ei yksinkertaisesti vain yksittäisiin objekteihin tai yksilöihin. Täten esimerkiksi luennoitsijan voimat eivät pelkisty vain hänen yksilöllisiin ominaisuuksiin vaan juontuvat hänen itsenäisistä suhteistaan opiskelijoihin, kollegoihin, hallintovirkailijoihin, työnantajaan, aviopuolisoon ja niin edelleen. Voimat ja alttiudet voivat olla olemassa myös ilman, että niitä käytettäisiin

Esimerkiksi työttömät voivat olla työkykyisiä, vaikka he eivät tekisi työtä juuri nyt.

Myös rauta voi ruostua, vaikka kaikki raudan osat eivät koskaan ruostuisikaan. Tämän näkemyksen mukaan kausaalinen vaatimus ei juonna säännönmukaisuuteen kahden asian tai tapahtuman välillä – kausaalisuus palautuu objektin ominaisuuksiin ja siihen, mitä objekti voi tehdä. Lisäksi kausaalisuus palautuu derivatiivisesti siihen, mitä objekti voi tehdä tulevaisuudessa missä tahansa tietyssä tilanteessa.

Näin ollen tarkasteltaessa työttömänä olevaa ihmistä, joka voisi tehdä työtä mahdollisuuden tullessa kohdalle, tutkijan pitää muistaa, että kysymykseen ei tule tulevaisuuden spekulaatio tämän henkilön kohdalla vaan pikemminkin tämän ihmisen henkiset ja fyysiset kyvykkyydet juuri tällä hetkellä.

Kausaaliset voimat ja alttiudet voivat näin attribuoitua objekteihin itsenäisesti missä tahansa tapahtuman kaavassa. Kausaalisuuden ymmärtämisessä tämä on aivan oleellista. ”C” voi johtaa ”E:hen”, mutta välillä ”C” ei johdakaan ”E:hen”. (Emt.: 103–105.)

Oletin työssäni, että kaupunkipolitiikkaan on liittynyt paljon piileviä kyvykkyyksiä ja mekanismeja näyttäytyä jopa johtavana politiikkana. Nämä taipumukset eivät olleet kadonneet mihinkään vaikkakin yhteiskunnallisen kehittämisen suunta olikin saanut erilaisia aluepoliittisia painopisteitä hallitusohjelmien kautta. Analyysissäni kävi ilmi, että jopa yksittäisillä ihmisillä ja heidän vaikutusvallallaan oli ollut merkittäviä vaikutuksia kaupunkipolitiikan suuntaan.

Sayer (1992) sanoo, että mekanismit esiintyvät pakostikin objektiensa luonteen nojalla. Objektin luonne tai koostumus sekä sen kausaaliset voimat ovat sisäisesti tai pakosti suhteessa keskenään, esimerkiksi lentokone lentää sen aerodynaamisen rakenteen nojalla. Jos objektin luonne muuttuu, niin sen kausaaliset voimat muuttuvat samalla. Esimerkiksi lapsen kognitiiviset taidot kehittyvät kasvun myötä. Kausaalisuuden käsittäminen objektin toimimisen pakollisena muotona ei tiivisty virtuaaliseksi toistoksi siitä, että objekti voi tehdä jotakin vain koska sillä on voimia tähän. (Emt.: 105–106.)

Sayerin (1992) mukaan yleisesti oletetaan, että kompleksien objektien ymmärtämiseksi nämä pitää pilkkoa pieniin osiin. Monet tutkijat ovat vakuuttuneita siitä, että kun yksilöt ja näiden asenteet on ymmärretty, yhteiskunnan eri kaavat muuttuvat selviksi. Asiat eivät kuitenkaan aina ole näin yksiselitteisiä. Objekteilla saattaa olla sellaisia läsnä olevia voimia eli alttiuksia, joita ei voida tiivistää niiden osatekijöihin. Yhteiskuntatieteilijöiden tulee ymmärtää, että maailma on kerrostunut. Esimerkiksi veden voimat ovat olemassa eri kerroksissa suhteessa hapen ja vedyn voimiin. Voimien läsnäoloa voidaan selittää sisäisten ja ulkoisten suhteiden erottumisella. Kun objektit ovat ulkoisesti tai satunnaisesti suhteessa toisiinsa, ne eivät vaikuta toistensa olennaisiin kohtiin ja näin ollen eivät myöskään muuntele toistensa kausaalisia voimia – objektit voivat kylläkin sekaantua voimien toimivuuden vaikutuksiin. Sisäisesti suhteessa olevien objektien, esimerkiksi vuokraviljelijän ja maanomistajan välisessä suhteessa, läsnä olevia voimia syntyy, koska yksilöiden tietyntyyppinen yhdistelmä muuntelee voimiaan fundamentaalisella tavalla. Vaikkakin sosiaaliset rakenteet esiintyvät vain ihmisten uusintamisen ansiosta, niillä on voimia, jotka vaikuttavat yksilön toimiin. Esimerkiksi yksilö ei voi maksaa vuokraa itselleen. Yksilöiden toimimisten selittämiset eivät siis edellytä palaamista takaisin reduktionistiseen mikrotason tarkasteluun vaan makrotason sosiaalisiin rakenteisiin, joissa selitettävät toimimiset tapahtuvat. Reduktionistinen tutkimus ei huomaa tätä kerrostuneisuutta ja asettuukin sen yläpuolelle. (Emt.: 1992: 118–120.)

Tieto ja käytäntö

Kiinnitin erityistä huomiota siihen, kuinka Andrew Sayer (1992) pitää tuotettavan tiedon ja käytännön välisen suhteen ymmärrystä aivan oleellisena asiana yhteiskuntatieteissä. Hänen mukaansa monet argumentit yhteiskuntatieteen hyödyntämistä menetelmistä ovat vääriä, sillä ne eivät huomioi tietoa kontekstissa. Jotta yhteiskuntatieteen menetelmää voidaan oikeaoppisesti käyttää, on tarkasteltava sitä kontekstia, jossa tieto kehittyy. On tarkasteltava siis sitä, miten tieto suhteutuu käytäntöön ja käytännön objekteihin. (Emt.: 12, 43.) Sayer (emt.: 13) kirjoittaa:

”Yksi erittäin merkittävistä asioista on se, että tieteen metodologia ja filosofia ei juurikaan huomioi käytäntöä – -”.  Sayerin (emt.) mukaan tieto ja käytäntö pitää nähdä toisiinsa sidoksissa alusta alkaen. Jopa puhdas tiede on eri käytäntöjen yhdistelmää. (Emt.: 25.) [2]

Tiedon ja käytännön molemminpuolinen vahvistamisen (reciprocal confirmation) sekä näiden välisen riippuvuussuhteen tiedostaminen on yhteiskuntatieteessä erityisen tärkeää (emt.: 43). Erotin Sayerin ajattelusta neljä vakavaa väärinymmärrystä liittyen tietoon. Ensinnäkin Sayerin mukaan yleisesti kuvitellaan, että tietoa saadaan puhtaasti maailmaa havainnoimalla. Sayer (1992) kirjoittaa:

“Tietoahan saadaan oikeasti ympäristöä työllä tai työvoimalla muuttamalla sekä toimimalla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa käyttämällä yhteisiä resursseja, kuten yhteistä kieltä. – – Yksilöt eivät voi tuottaa tietoa yksin havainnoimalla ja irrotettuna yhteiskunnasta, jossa ne voivat oppia ja toimia” (Sayer 1992: 13–14; käännös tekijän).

Tieto kehittyy ja sitä käytetään siis kahdessa erityyppisessä kontekstissa: työssä ja kommunikatiivisessa vuorovaikutuksessa. Toiseksi Sayerin (emt.: 13) mukaan useat tieteentekijät oikeuttavat sanomisensa sillä, mitä he tietävät jostakin asiasta. Sayer (emt.) toteaa, että monet tieteentekijät eivät aina muista sitä tosiasiaa, että yhteiskuntatieteen tieto on enimmäkseen ehdotettua tai viittaavaa – se ei aina ole täysin käytäntöön soveltuvaa. Siksi ei ole ihme, miksi yhteiskuntatiede on kykenemätöntä täysin tyhjentävästi kertomaan, miten ihmisten tulisi elää elämäänsä. (Emt.: 15.) Kolmanneksi Sayerin (emt.) mukaan tieto yleensä turvallisesti katsotaan tuotteeksi tai asiaksi, jota voidaan itsenäisesti arvioida riippumatta siitä, miten se on tuotettu tai missä sosiaalisessa toiminnassa sitä on käytetty. Sayer kirjoittaa: ”On väärin ajatella tietoa pelkästään tuotteena tai asiana, joka ilmenee meidän ulkopuolella jossakin valmiissa ja arkistoidussa muodossa” (emt.: 13). Neljänneksi väitetään harhaanjohtavasti, että tiede olisi aina tiedon ylin muoto siten, että muut tiedon muodot olisivat tieteen kumottavissa. (Emt.: 1992: 13.)

Haastateltavat (yht 69) kaupunkipolitiikan toimijoina avasivat minulle suomalaista kaupunkipolitiikkaa. Valitsin korkeassa asemissa olevia henkilöitä haastateltaviksi; aikaisemmat tutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että johtajat ja päälliköt käyttävät sanaa kaupunkipolitiikka enemmän kuin operatiivisissa suunnittelutöissä toimivat (ks. esim. Mäenpää et al. 2000: 131).

Käytännön kaupunkipolitiikan tekoa avasivat erityisesti kaupunkipolitiikan tekijät, kun taas tutkijat toivat esiin analyysejään kaupunkipolitiikan kehittymisestä ja vaikutteista osana laajempaa kontekstia. Kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden kyvyt ja voimat eli mekanismit olivat pääasiassa erilaisia: esimerkiksi virkamies kaupunkipolitiikan tekijänä oli menestynyt kaupunkiohjelmien valmistelussa, henkilöstön johtamisessa sekä asioiden esittelyssä luottamushenkilöille, kun taas tutkijan kyvyt liittyivät etenkin kaupunkiaiheisten julkaisujen kirjoittamiseen ja tutkijayhteisössä toimimiseen. Kaupunkipolitiikan tekijä ei menesty välttämättä yliopistomaailmassa, ja kaupunkitutkijalla saattaa olla vaikeuksia pärjätä konkreettisessa kaupunkipolitiikan teossa. Joskus kuitenkin kaupunkipolitiikan tekijäkin pystyi tulkitsemaan kaupunkipolitiikan laajempaa kehitystä tutkijan tavoin. Tämä saattoi johtua siitä, että poliitikko oli aikaisemmin toiminut yliopistomaailmassa, hän oli lukenut paljon tai hän oli luonut uransa aikana tiiviit yhteistyösuhteet korkeakouluihin. Joskus tutkija oli jättänyt taakseen akateemisen maailman, ja tehnyt vahvaa uraa kaupunkipoliitikkona. Huomioin tutkimuksessani tämänkaltaisten kaksoisroolien mahdollisuuden. Tarvitsin haastateltaviksini molempia  – sekä politiikan tekijöitä että tutkijoita – jotta pystyin avaamaan kaupunkipolitiikan käsitteen. Kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden lisäksi tunnistin myös kaupunkipolitiikan edistäjiä ja vaikuttajia. (Kuvio 1.)

Kuvio 1. Tekijä, tulkki, vaikuttaja, edistäjä, ajaja ja muu toimija (Kuvio tekijän)

Vaikka informanttien käytännön kokemus osoittautuikin arvokkaaksi asiaksi tutkimukselleni, palautin mieleen, että työssäni ei ollut ainoastaan kysymys käytännön toimien avaamisesta. Tavoitteenani oli lopulta määritellä kaupunkipolitiikan käsite sekä hahmottaa sen ekstensio eli käsitteen ala. Toisin sanoen analyysini yhtenä tavoitteena oli kartoittaa kaupunkipolitiikan merkityssisältö eli kaikki ne kohteet, jotka tavalla tai toisella kuuluivat kaupunkipolitiikan piiriin. Näin kokosin kaupunkipolitiikan laajan sanaston, joka piti sisällään myös eräitä tutkimukseni ymmärtämisen kannalta keskeisiä avainkäsitteitä, kuten globalisaation.

Lähteet:

Eskola, Jari & Juha Suoranta (1998). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 266s. Vastapaino.
Heiskala, Risto (2004). Toiminta, tapa ja rakenne. 229s. Gaudeamus, Helsinki.
Mäenpää, Pasi, Arto Aniluoto, Rikhard Manninen & Sampo Villanen (2000). Sanat kivettyvät kaupungiksi. Tutkimus Helsingin kaupunkisuunnittelun prosesseista ja ihanteista. 197s. Otamedia Oy, Espoo.
Saaranen-Kauppinen, Anita & Anna Puusniekka (2006). Menetelmäopetuksen tietovaranto KvaliMOTV −Kvalitatiivisten menetelmien verkko-oppikirja. 6.8.2016. <http://www.fsd.uta.fi/fi/julkaisut/motv_pdf/KvaliMOTV.pdf˃
Sayer, Andrew (1992). Method in Social Science. A Realist Approach. 313s. Routledge, London & New York.
Tutkimusprosessi (2016). <https://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/tutkimus/prosessi.html>
Weber, Max (1992). Die Stadt. 208s. Alkuperäinen teos vuonna 1921. Käännös Tapani Hietaniemi. Vastapaino, Tampere.

Alaviitteet:

[1] Hyödyntämällä tätä pakollinen-sattumanvarainen- tai sisäinen-ulkoinen-suhteiden erottautumista 
voimme tehdä Sayerin (1992) mukaan joitakin tärkeitä huomiota: (1) Vaikkakin sisäinen suhde on 
rakennettu osittain jommankumman objektin määrittelyn kautta (esimerkiksi miehen ja vaimon taikka 
maanomistajan ja vuokraviljelijän välinen suhde), tämä ei supistu tautologiaan. Ei ole tautologian 
ansiota, että maanviljelijä maksaa maasta vuokraa maanomistajalle, vaan ansio tulee viljelijän 
panostuksesta sosiaalisessa vuorovaikutteisessa toiminnassa. Vaikka kumpikaan suhteen osapuoli ei 
voi esiintyä itsenäisenä ilman toista puoliskoa, ei ole mikään ongelma yhteiskuntatieteilijällä 
identifioida molempia erikseen. (2) Vaikkakin sisäisesti sidoksissa olevat ilmiöt ovat keskenään 
vahvasti riippuvaisia, tämä ei tarkoita sitä, etteivät ne voisi muuttua. Muutos yhdessä osassa 
on sidottu muutokseen toisessa osassa. Esimerkiksi muutokset, jotka ovat ilmenneet miesten ja 
naisten välisissä suhteissa, toimivat tässä hyvänä esimerkkinä. (3) Pakollinen-satunnainen-suhteen 
erottautumisella ei ole mitään tekemistä tärkeyden tai intressin kanssa. Kumpikin suhde voi olla 
tärkeä tai merkityksetön. Esimerkiksi Ison-Britannian hallituksen ja Pohjanmeren öljyn suhde on 
mahdollinen, sillä kumpi tahansa voi olla olemassa ilman toista. Pohjanmeren öljystä saatujen 
tulojen suhde Ison-Britannian hallituksen asemaan on kuitenkin merkittävä. Ison-Britannian hallituksen 
ja tietyn henkilön musiikkimaun välinen suhde on taas satunnainen, ja merkityksetön. Samalla tavalla 
eivät kaikki pakolliset, ihmisten olemassaoloa säätelevät ehdot ole mielenkiintoista tutkittavaa 
yhteiskuntatietelijöille. Esimerkiksi ihmisten tarve hengittää on pakollinen ehto. (Sayer 1992: 89–90.).

[2] Yhteiskuntatieteilijät tuottavat selityksiä objekteista, mutta he eivät tuota objekteja itsessään 
(Sayer 1992: 49). Sayer tuo esiin teorian ja havainnoinnin välistä suhdetta. Mitä voidaan todella 
havainnoida ja mitä ei voida havainnoida? Maailmaa voidaan ymmärtää käytettävissä olevilla käsitteellisillä 
resursseilla, mutta nämä eivät määrää maailman rakennetta itsessään. Huolimatta siitä, että joudumme monesti
ansaan käsitteellisten järjestelmien osalta, on edelleen mahdollista erottaa enemmän tai vähemmän käytännöllisesti 
edustavia näkemyksiä materiaalisesta maailmasta. Havainnointi ei ole teorianeutraalia tai teorialla määritettyä. 
Se on teorialla lastattua. Sayer (1992: 83–84) kirjoittaa: ”Totuus ei ole absoluuttista tai puhtaasti konventionaalista 
sekä relatiivista. Totuus yhteiskuntatieteissä on tekemisissä käytännön soveltuvuuden kanssa.” Sayerin mukaan teoria ei 
määrää tiettyjä havaintoja tai aineistoja, mutta se kylläkin keskustelee näiden käsitteellistämisten kanssa jopa 
havaintoina. (Sayer 1992: 83–84.)

Referenssejä

Alla on koottuna valittuja referenssejä:

Helsingin kaupunginkanslia:

Vuonna 2020 yksi tehtävistäni oli kartoittaa Helsingin työllisyydenhoidon BI:n kokonaisinfrastruktuuria ja luoda tiedolla johtamisen malli alkavaan Helsingin työllisyyden kuntakokeiluun. Kirjoitin laajan BI-raportin, joka toi hyötyä kuntakokeilulle sekä lisäarvoa yksikön toiminnan kehittämiselle:

Osana tiedolla johtamisen kokonaisuutta suoritin Helsingin seudun kauppakamarin ja Ratkaisutoimisto Seedin tiedolla johtamisen digiajokortin:

Suoritin myös ”Tekoälyä yhteiskunnan tarpeisiin -kurssin”, josta myönnettiin osaamismerkki:

Työllisyyden kuntakokeiluista laatimiini visualisoituihin Infogram-koonteihin voi tutustua Elinkeinot ja työmarkkinat Helsingissä -Internet-sivustolla

Kuuden suurimman kaupungin työllisyyspalvelut 2018 -raportin laadintaan osallistuin vuonna 2019. Vastasin myös neljän strategisen työllisyyshankkeen (Työkyky käyttöön, Digirasti, SIEPP sekä Women to Work) seuranta- ja vaikuttavuustutkimuksen koordinaatiosta vuonna 2019. Olin mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa Työkyky käyttöön -hanketta. Vaikuttavuuden saavuttamiseksi ja todentamiseksi näissä strategisissa hankkeissa tavoiteltiin systeemistä muutosta asiakkaissa ja rakenteissa. Alustin 9.12.2019 kaupunginhallituksen elinjaostossa (Eja) valmistelemastani asiasta (§ 51 Asia/9) ”Helsingin työllisyydenhoidon haasteet ja mahdollisuudet”. Asian liitteinä ovat mainitut seuranta- ja tutkimusraportit:

Helsingin työllisyyspalveluista kirjoitin vuonna 2018 laajan 90-sivuisen seuranta- ja vaikuttavuustutkimuksen sekä lyhennelmän. Tutkimuksessa raportoin työllisyyspalveluiden ja toimenpiteiden tulokset TYP-palvelusta, palkkatuesta, työkokeilusta, Helsinki-lisästä, työmarkkinatuen kuntaosuudesta sekä Työrastista:

Pirkanmaan liitto:

MASTRA-kehittämis- ja tutkimushankkeen − Strategiaa vai taktiikkaa? − maakuntakaavoituksen vaikuttavuuden kehittäminen − keskeisinä tavoitteena oli maakuntakaavoituksen vaikuttavuuden lisääminen ja maakuntakaavan roolin terävöittäminen strategisen suunnittelun välineenä. Ympäristöministeriön ja Pirkanmaan liiton rahoittamassa hankkeessa käsiteltiin maankäyttövaihtoehtojen yhdyskuntarakenteellisten vaikutusten arviointia, vaikutusten arvioinnin joukkouttamista sekä strategisen kaavakartan ja kaavamääräysten kehittämistä. Pilottihankkeen yksi keskeisimmistä tavoitteista oli edistää valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteutumista. Erityisenä painopisteenä olivat alue- ja yhdyskuntarakenteelliset kysymykset. Hankeen kärjet, joilla maakuntakaavan ja strategian roolia terävöitettiin, olivat joukkouttamiseen tukeutuva strateginen prosessi, strategiset valinnat ja kaavakartta.

FCG Finnish Consulting Group Oy:

  Asiakas: Ympäristöministeriö  Alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän toimivuus -selvitys (AKSU 2012) oli osa laajempaa maankäyttö- ja rakennuslain toimivuuden arviointia. Selvitys perustui kolmeen kyselyyn, jotka suunnattiin alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen asiantuntijoille, kansalaisjärjestöille sekä elinkeinoelämän toimijoille. AKSU 2012 selvityksessä painopisteet alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen asiantuntijoille kohdistetussa kyselyssä olivat: (1) Kaavojen työnjaon kehittyminen, ohjaussuhteen toimivuus sekä kaavoituksen sujuvuus. (2) Kaavajärjestelmän käyttö eri tilainteissa. (3) Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteutuminen ja niiden soveltaminen. (4) Osallistuminen eri kaavatasoilla. Kansalaisjärjestöille suunnatussa kyselyssä vastaajilta tiedusteltiin kaavoituksen tiedonsaannista, osallistumisesta, vaikutuskeinoista sekä näkemyksiä siitä, miten näkemyksiä oli otettu huomioon. Lisäksi vastaajilta kysyttiin kaavoitukseen liittyvistä toimintatapojen muutoksista viime vuosien aikana. Elinkeinoelämän toimijoilta kysyttiin vastaavia asioita kuin kansalaisjärjestökyselyssä sekä niiden lisäksi kokemuksia kaavoitusprosessin kestosta ja ennakoitavuudesta sekä kaavoituksen vaikutuksista kilpailuun.
Asiakas:
Valtiovarainministeriö
Joensuun seudun asukkaiden palveluntarpeiden ennakontia FCG Oy:n ART-mallilla (Liperi, Polvijärvi, jne.). Kehittyneen ART-mallin avulla saadaan kuvaus kuntien palvelutarpeiden kehityksestä, henkilöstön rekrytointitarpeesta sekä näiden tekijöiden vaikutuksesta kuntatalouteen. Ennakointimalli perustuu ”nykytilan siirtämiseen tulevaisuuteen”, jolloin lainsäädännön ja palvelurakenteiden katsotaan säilyvän nykyisen kaltaisina.

Suomen Kuntaliitto:

Kaupunkipolitiikkaa edunsaajille? -tutkimusjulkaisun teko Suomen Kuntaliiton kaupunkipoliittiselle työryhmälle. Toteutin professori Patrick Le Galèsin haastattelun Pariisissa kesäkuussa 2011 ja professori Robert W Laken haastattelun sähköpostitse Yhdysvaltojen CUPR:stä (US Center for Urban Policy Research) vuonna 2010

Kuntien Strateginen yhdistyminen (KSY) -hankkeen kuntajakoselvitysprojekti. KSY:ssä tehtiin kuntaliitostutkimusta, kuten kuntaliitosten hyötytekijöiden ja haittatekijöiden tarkastelua, kuntaliitosten toteutuksen merkityksen arviointia, aikajänteen arviointia, yhdistymissopimusten analyysejä alueellisen ja toiminnallisen sitovuuden osalta, kuntajohtajille suunnattu Webropol-kysely sekä järjestettiin Kuntarakennefoorumi.

Lectio Preacursoria 28.9.2019

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, mitä on suomalainen kaupunkipolitiikka. Aloittakaamme tarkastelu tuomalla esiin vuonna 1995 voimaan astunut laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta. Lailla kumottiin lopullisesti vuonna 1789 kaupungeille annettu Kuninkaallinen vakuutus.

Väitän, että tämä laki on avainasemassa vastattaessa kysymykseen ”Mitä on suomalainen kaupunkipolitiikka?” Lain avulla perustelen käsitteeni: vanha ja uusi kaupunkipolitiikka. Tällä jaottelulla nousin kokonaisaineistoni yläpuolelle, mikä koostui etenkin kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden haastatteluista. Tulos on, että uusi kaupunkipolitiikka syntyi, kun erioikeuksiin perustunut vanha kaupunkipolitiikka kuoli. Enimmät kaupunkien erioikeudet oli lakkautettu jo 1976 lainsäädännöllä. 1987 poistettiin vanhojen kaupunkien erioikeus silloisten raastuvanoikeuksien nimityksiin. Suuri osa säätyprivilegioista oli kumottu säätyvaltiopäivien aikana.

Vakuutus oli astunut voimaan erioikeuden pyhyydellä. Kruunu pyrki esimerkiksi estämään kaupunkeja luovuttamasta hallustaan lahjoitusmaita. Millaista on ollut kaupunkien maapolitiikka uuden kaupunkipolitiikan aikana? Kaupungeista on tullut maaintressien mosaiikkeja ja kasvukoneita. Ne ovat myyneet eri tavalla saamiaan maitaan yksityisille. Maan myymisellä oli haitallisia vaikutuksia.

Vuoden 1995 lailla helpotettiin hallintomenettelyä, päästiin eroon muodollisuuksista, sekä toivottavasti myös sukupolvelta toiselle periytyneistä henkisistä rasituksista. Pyrkimyksenä oli valjastaa yhteiskunnan osaamispotentiaali käyttöön: mitkään voimat eivät saaneet estää innovaatiokyvykkyyttä tai yrittämistä, jotka ovat tärkeitä kaupungeille. Vanhan kaupunkipolitiikan erioikeusinstituutio sopi huonosti valtiosääntö- ja yhdenvertaisuuskäsitykseen. Lailla oikeutin historialliset tarkasteluni. Olen kiinnostunut kaupunkipolitiikasta viimeisen 50 vuoden aikana – tämä ei estänyt palaamasta kauemmaksikin historiaan.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, osallistun keskusteluun, jossa on yritetty määritellä kaupunkipolitiikka. Jaotteluni uuteen ja vanhaan kaupunkipolitiikkaan täydentää kaupunkipolitiikan jaotteluja julkilausuttuun ja julkilausumattomaan, pitkään ja lyhyeen, laajaan ja suppeaan sekä yleiseen ja erityiseen politiikkaan. Tässä on se lisäarvo, jonka tuon jo tiedettyyn.

Olen nostanut kaupunkipolitiikan tekijät ja tutkijat keskiöön. Tutkijat ovat tulkkeja, informantteja. Tunnistin tekijöiden ja tutkijoiden haastatteluista kaupunkipolitiikan määritelmiä. Analysoin eri käsityksiä. Suomalainen kaupunkipolitiikka ei ole kaoottinen käsite, vaan se on ymmärretty elinkeinopainotteiseksi politiikaksi, jota on tehty ihmisten hyväksi, ja jolla on ohjattu kaupunkikehitystä. Kaupunkipolitiikka on kaupunkien harjoittamaa edunvalvontaa valtioon nähden, kaupunkien verkostoitumista, tieto- ja innovaatioperusteista kaupunkikehittämistä, osaavan työvoiman houkuttelua sekä politiikkaa, joka tarttuu mahdollisuuksiin. Yritysystävällisellä kaupunkipolitiikalla tavoitellaan kestävää kasvua. Kaupunkipolitiikka on ymmärretty väljästi. Se on mahdollista nähdä entiteettinä.

Väitän, että uusi suomalainen kaupunkipolitiikka vuodesta 1995 lähtien on ollut erityisesti valtiollista kaupunkipolitiikkaa. Valtion roolina oli auttaa kaupunkeja kehittämään itseään. Kaupungit nähtiin kasvun moottoreina. Kaupunki- ja erityisohjelmia käynnistettiin. Toki kaupungit ovat tehneet paikallista kaupunkipolitiikkaa, mutta valtiollisen julkilausutun kaupunkipolitiikan synty oli uutta politiikkaa Suomessa. Kasvukeskuspolitiikka ei ehtinyt kehittyä kaupunkipolitiikaksi; vasta Lipposen I hallitus asetti kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän 1996. Tätä ennen ministeriöt olivat kartoittaneet kaupunkipolitiikan sisältöä. Hallituskoalitio oli oikeanlainen, jotta nuori kaupunkipolitiikka syntyi. Yhteistyöryhmä asetettiin vastauksena globalisaation ja kaupunkien kansainvälistämisen haasteisiin, sekä muuttuneeseen yhteiskuntaan.

Mikä oli muuttunut? No, olisiko presidentti Ahtisaari voinut historiaa enemmän muuttaa kuin vahvistamalla lain säätyerioikeuksien lakkauttamisesta? Voin oikeuttaa uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan käsitteeni muutoinkin. Kaupunkipolitiikan kehityksen historialliseen murtumaan luen osaamiskeskusohjelma OSKE:n käynnistämisen 1994, kaupunkiverkkotutkimuksen, EU-jäsenyyden, kirjoitukset suurkaupungin sosiaalipolitiikasta ja kaupungeista yrityksinä, uuden maakaaren voimaantulon sekä maankäyttö- ja rakennuslain valmistelutyön. Laki kaupunkien satamanpitoon liittyvien erioikeuksien kumoamisesta annettiin vuonna 1994. Kaupungin oikeus pitää satamaa erioikeuteen perustuen oli merkantilistisen kaupunkipolitiikan jäänne.

Kun vanha kaupunkipolitiikka kuoli ja uusi syntyi, herättiin maailmaan, jota verkostoituminen, digitalisaatio, innovaatiot, yhdenvertaisuus, kaupungistuminen sekä kilpailu kansainvälisistä yrityksistä ja osaajista kuvastivat. Myöhemmin ekosysteemit, ubiikki oppiminen, esineiden Internet, kiertotalous, robotiikka, tekoäly, puhdas teknologia sekä alustat korostuivat. Kaupungit eivät halunneet näyttäytyä paitsi kansainvälisinä yrittäjäkaupunkeina, mutta myös älykaupunkeina. Vaikka valtiolta toivottiin tukea kaupunkien pyrkimyksille, kaupungit eivät halunneet näyttäytyä vain alamaisina valtiovaltaan nähden, vaan aktiivisina toimijoina, jotka verkostoituvat kaikilla tasoilla ja jotka houkuttelevat osaavaa työvoimaa, myös ulkomailta. Kaupunkipolitiikkaa alettiin kehittää osaamisen ja elinkeinokehityksen kärjillä.

Idea valtiollisen kaupunkipolitiikan luomisesta tuli osin EU:sta, jolla on kaupunkipolitiikkaan hyvin rajattu toimivalta. EU:n on noudatettava läheisyysperiaatetta. Unionin roolina on suositusten anto ja kaupunkien verkottaminen. Alueiden komitea on toiminut subsidiariteettiperiaatteen portinvartijana.

EU on vaikuttanut uuteen suomalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Foorumit kaupunkien kansainvälistämiselle, Horisontti 2020, URBACT, Urban-yhteisöaloitteet, tavoite-2-ohjelmat, Bratislavan julistus, EAKR-asetuksen artikla 7 sekä EU:n kaupunkiagenda kertovat EU:n vaikutuksesta. Tripla valmistuu Kataisen rahoituksella. Brexit-prosessissa EU on pyrkinyt osoittamaan instrumenttiensä hyödyllisyyden.

Suomi haki mallia OECD:stä, YK:sta sekä erityisesti USA:sta, Isosta-Britanniasta, Ranskasta, Hollannista, Saksasta ja Ruotsista. Näitä politiikan tekijät ja tutkijat painottavat. Poliitikkoja viehätti amerikkalaisten tapa rakentaa ostoskeskuksia. Ison-Britannian City Challenge oli esikuva. Ranskan osalta huomio kohdistui sopimuksiin, ja Ruotsin suurkaupunkipolitiikka kiinnosti. Hollanti oli kiehtova, koska siellä huomioitiin koko maa kaupunkipoliittisesti. Saksa rakensi kaupunkiverkostoja.

Suomessa puolestaan onnistuttiin tietoperusteisessa kaupunkikehittämisessä, jonka mahdollisti tiede- ja teknologiapolitiikka. Ouluun 1982 perustettu teknologiakylä synnytti teollisia klustereita. Teknologiakeskuksille annettiin rooli OSKE:ssa, joka kehitti osaamiskeskittymiä. Myöhemmin katsottiin, että OSKE toteutti kaupunkipolitiikkaa, vaikka kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmä ei vastannut erityisohjelmasta.

Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka laajeni 2000-luvulla saaden uusia muotoja, kun suurkaupunkipolitiikan ja metropolipolitiikan. Neuvottelukuntia ja yhteistyöryhmiä asetettiin.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, väitän, että uusi suomalainen kaupunkipolitiikka hiipui 2000- ja 2010-luvuilla. Syinä olivat konfliktit. Mikä on konflikti? Ehkä Max Weberin erottamasta verisestä konfliktista on esimerkki Kustaa III:n murha Tukholman Oopperassa – eiväthän aateliset pitäneet yhdistys- ja vakuuskirjasta saati sen yhteydessä annetuista vakuutuksista. Kaupunkitutkimuksessa konflikti ymmärretään tänä päivänä kuitenkin intressien eroavaisuutena. Kaupunkipolitiikan käsite on kaupunkipolitiikan termiä laajempi, sillä se viittaa politiikan teon intresseihin. Termi on vain nimi ilmiölle, jossa suomalaiset tekevät kaupungeilleen jotain. Käsitteen avaamiseksi pidin tärkeänä paljastaa intressejä. Tämä oli mahdollista, kun olin tunnistanut politiikan tekijöitä, ja pohtinut keillä on intressi kaupunkipolitiikkaan. Kaupunkien valtuustot, kaupunkien ja valtion virkamiehet, kauppakamarit, elinkeinoelämä järjestöineen, ammattiyhdistysliikkeet sekä asukkaat ja kaupunkipuolueet tekevät kaupunkipolitiikkaa. Kaikilla on intressi kaupunkipolitiikkaan, tai kaikilla pitäisi olla intressi.

Politiikan tekijöiden ja tutkijoiden sisäisiä suhteita analysoimalla huomasin, miten yhteneväiset intressit johtivat ohjelmien suunnitteluun, kun taas eriävät intressit synnyttivät politiikan kehittämiselle haitallisia tapahtumia. Korostan, etteivät kaupungit ole vain paikallisia yhteiskuntia, joista voi tunnistaa ryhmiä ja eri intressejä, mutta myös kollektiivisia toimijoita, jotka tavoittelevat kokonaisuuden etua. Pienet ja suuret konfliktuaaliset tapahtumat liittyivät toisiinsa. Niiden avulla selitän kaupunkipolitiikan hiipumisen. Näin tapahtui, vaikka metropolipolitiikka syntyi. Seutukaupunkiohjelma ja uusi kaupunkiohjelma ovat askelia oikeaan suuntaan. Uudet hallitusohjelmakirjaukset antavat toivoa kaupunkipolitiikan voimistamisesta. Kysymys resursseista puhututtaa. Kaupunkipolitiikan voimistamisen ratkaisevat resurssit sekä sitoumus kaupunkien kehittämiseen. Kaupunkeja huolestuttavat maakuntauudistukset.

Mitä ja minkälaisia ovat konfliktit? Konflikteja erotan alue- ja kaupunkipoliitikkojen, maaseutu- ja kaupunkipoliitikkojen, maakuntien ja kaupunkien, pienten kuntien ja kaupunkien sekä valtion ja kaupunkien väliltä. Vähäinen rahoitus 1990-luvun kaupunkiohjelmille, pettymys Kuntaliittoon, vallankaappaus ministeriössä, kuntien kapina, pakkokuntaliitosten pelko, ministeriön kuntakartta suurkunnista sekä aluekeskusohjelman kokeminen provokatiivisena ovat esimerkkejä. Konflikteilla on ollut turhauttava vaikutus, ja kaupunkipolitiikan toimijat ovat päätyneet tekemään yhteistyöstä kaltaistensa kanssa. Kuusi suurinta kaupunkiamme löysivät toisensa. Ne aloittivat Kuusikko-yhteistyön. Seutukaupunkiverkosto on valvonut seutukaupunkien etuja. Pienet kunnat ovat löytäneet toisensa.

Olisiko kaupunkipolitiikan hiipuminen johtunut erioikeuksien menettämisestä? Vai siitä, että kaupungit eivät ole osanneet aina tehdä yhteistyötä keskenään tai valtion kanssa? Vai selittääkö hiipumisen aluepolitiikka? Vanhat kaupungit olivat menettäneet historian saatossa erioikeutensa, lailliset aseensa, kun taas alueiden kehittämisen legitiimiä suojaa vahvistettiin itsenäisyyden aikana. Alueita on suosittu varhaisen ja virallisen aluepolitiikan aikoina. Keskustan haaveena on ollut maakuntien Suomi. Aluepolitiikalle annettu vahva asema ja Keskustan menestys vaaleissa selittävät, miksi kaupunkipolitiikkaa ei ole mainittu juuri hallitusohjelmissa. Näissä aluepolitiikan on sanottu voittaneen kaupunkipolitiikan 100-0. Toki uudessa hallitusohjelmassa kaupunkien merkitys tuodaan nyt paremmin esille, ja kaupunkipolitiikka mainitaan sanalla. Totean kuitenkin, että eräät aluepoliittisten lakien pykälät on mahdollista tulkita kaupunkipoliittisiksi.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, pitkään on puhuttu, miten syrjäalueet tyhjentyvät väestä, ja miten muuttoliike kaupunkeihin kiihtyy. Miksi kaupunkipolitiikka ei ole vastaamassa haasteisiin? Vaikka uuden kaupunkipolitiikan synnyn myötä puhkesi lyhyt kaupunkipolitiikan kultakausi, ei kaupunkipolitiikan vahvistamisessa sittemmin onnistuttu. Pohdin historiallista kehitystä, joka on kummallista, sillä nyt vahvalle kaupunkipolitiikalle olisi kysyntää. Ajatelkaamme, kuinka Ruotsi-Suomessa kaupunkipolitiikka oli johtava yhteiskuntapolitiikka – näin on mahdollista tulkita – siis aikana jolloin kaupungit olivat väestöltään pieniä. Millaista oli tämä politiikka? Tapulikaupunkien järjestelmä luotiin 1614. Ulkomaankauppa siirrettiin tapulikaupungeille. Merkantilistisen kaupunkipolitiikka teki Tukholmasta kaupan hallitsijan. Merkittävä kaupunkipoliittinen voitto saavutettiin, kun Kokkola sai tapulioikeuden.

Kuninkaat ymmärsivät kaupunkipolitiikan potentiaalin. OECD:n mukaan kaupunkipolitiikasta ei voida ajassamme tehdä johtavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Politiikat on koordinoitava, mutta erillistä kaupunkipolitiikan ministeriötä ei tarvita. Kaupunkipolitiikkaa ei saisi asettaa korkeammalla kuin talous- tai liikennepolitiikkaa. Entä mikä on reunuskuntien ja suurten kaupunkien näkemys? Reunuskuntien mukaan kaupunkipolitiikka olisi johtava politiikka kaupungissa. Se olisi väylä toteuttaa valtion sektoripolitiikan tavoite. Suurten kaupunkien mielestä on hyvä olla foorumeita, joissa kaupunkipolitiikka on kuskin paikalla.

Miksi kaupunkipolitiikasta on vaikeaa tehdä johtava yhteiskuntapolitiikka? Enää ei puhuta hallitsemisesta, vaan kaupunkien hallinnasta, joka liittyy kaupunkiseudun ja valtion yhteistyöhön, sektoreiden kaupunkiasioiden koordinaatioon sekä intressien sovittamiseen. Sinänsä kaupunkipolitiikka ansaitsisi vahvemman aseman historiansa vuoksi. En viittaa vain saksalaisten vaikutukseen tai siihen, kuinka kaupunkiprivilegiot tappoivat muinaiskaupunkimme. Kaupunkipolitiikka on nähkääs mahdollista nähdä hyvin vanhana politiikkana.

Kaupungit, kaupunkivaltiot sekä niiden hallitseminen ovat vanhempia kuin sana politiikka. Tämä on ratkaisevaa, samoin sanan politiikka ymmärtäminen. Politiikka juontuu kreikankielen sanasta polis, jolla tarkoitetaan kreikkalaista kaupunkivaltiota ja sen asioita. Mutta jo ennen Kreikan klassista kautta uskontoperusteinen kaupunkipolitiikka oli kukoistanut Egyptissä, johon rakennettiin pyramidikaupunkeja. Muinaisina aikoina ei tiedostettu, että tehtiin kaupunkipolitiikkaa. Kreikkalaiseen polikseen luettiin kaupunkikeskusta, ympäröivä maaseutu sekä asukkaat. Keskiajalla ja jäljempänä eurooppalaisista kaupunkivaltioista tuli valtioihin kuuluvia kaupunkeja, ja politiikka alkoi tarkoittaa valtiollista politiikkaa. Tämä poikkesi kaupunkivaltiopolitiikasta, koska kysymys ei ollut pelkästään kaupunkiasioiden hoidosta, vaan toimijoiden välisistä valtapeleistä sekä puolueiden suunnitelmista, joiden tavoitteena saattoi olla syrjäalueiden kehittäminen, ei kaupunkipolitiikka. Ruotsi-Suomessa kruunu kontrolloi kaupunkeja.

Kysymys hallinnonalojen koordinaatiosta siilomaisessa nyky-Suomessa on akuutti. Tulisiko saada siilot sileiksi, jotta koordinaatiossa onnistutaan ja jotta vaikuttavuutta saataisiin aikaan? Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmä kiinnitti huomiota koordinaatioon vaikeuteen, mikä johtui hallinto- ja budjettikäytännöistä. Sektoreiden kaupunkiasioita koordinoivaa, määrätietoista kaupunkipolitiikkaa tarvitaan, sillä globalisaatio vaikuttaa kaupunkeihimme. Globaaleja kaupunkiongelmia ovat ilmastonmuutos, turvapaikanhakijakriisit, sosiaalisen eheyden rapautuminen, syrjäytyminen sekä kaupunkien kilpailukyvyn menettäminen. Ongelmat kaupunkipolitiikan haasteina ovat valtavia, eikä niihin vastaamista edesauta konfliktit. Silti metropolimme kehitystä on rajoitettu, eikä se ole kyennyt kunnolla kilpailemaan muiden metropolien kanssa. Valtionosuusjärjestelmällä on ylläpidetty hyvinvointia kaikissa kunnissa. Suuret kaupungit ovat joutuneet maksajiksi. Maakuntauudistuksessa yritettiin luoda kaupungeille kahlitseva skalaarinen taso.

Kaupungeista on tehty kuntia muiden kuntien joukossa, eikä niitä ole erikseen suosittu, kuten ennen vanhaan privilegioilla. Toisaalta kaupungeille oli annettu aikanaan erityisrasituksia, mistä ne eivät pitäneet. 1976 kunnallislaki poisti kuntamuotojen juridiset erot, ja kunnat saivat valita, kutsuisivatko ne itseään kaupungeiksi. Kunnallispolitiikka, kuntapolitiikka ja egalitarismi vahvistuivat. 1990-luvun alussa Kaupunkiliitto purettiin ja Kuntaliitto perustettiin kuntaitsehallinnon kunniaksi. Kuntapolitiikasta tehtiin kaupunkipolitiikkaa laajempaa. Kaupungeille positiivista on ollut C21-verkoston synty 2010-luvulla.

Tarve vahvalle kaupunkipolitiikalle, joka on erilaista kuin vanha politiikka, on suuri, mutta toisaalta aluepoliittiset toimet ovat olleet perusteltuja. Väestö alkoi kasvaa industrialismin myötä, eikä kaikilla ollut varaa asua kaupungeissa, joissa olot olivat ankarat. Kaupungit paloivat useasti 1800-luvulla. Ne eivät houkutelleet terveydelle haitallisten olojen vuoksi. 1945 astui voimaan maanhankintalaki. Maanomistuksen uusjaosta alkoi aluepolitiikan pyrkimys tasapainoisen kehityksen turvaamiseen. 1958 maankäyttölailla alettiin edistää väestön levittäytymistä kaikkialle Suomeen.

Kaupungistuminen jatkuu. Joidenkin mukaan on luonnollista, että ihmiset muuttavat sinne, mihin he haluavat muuttaa – kaupungistumista ei voi pysäyttää. Toisten mukaan on luonnotonta, jos kaikki pakkautusivat Helsinkiin. Koko maa on pidettävä asuttuna puolustuspoliittisista syistä. Eräiden mukaan kaupungit kasvavat sisäänpäin. Toiset puhuvat suurkaupungistumisesta. Onpa ehdotettu kaupunkitutkimuksen nimeämistä kaupungistumisen tutkimukseksi. Useat politiikan tekijät ja tutkijat sanovat, että molempia tarvitaan, sekä alue- että kaupunkipolitiikkaa. Toisen politiikan alistaminen toiselle aiheuttaa helposti konfliktin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa nähdä näiden suhde, joka on muuttunut ajan myötä.

Osin aluepolitiikasta johtuen yhdyskuntarakenteemme on problemaattinen, mitä tulee resurssien hajautumiseen. Rakenneuudistusten läpivienti on hankalaa. Ne ovat pysähtyneet perustuslakiin, joka edellyttää yhdenvertaista kohtelua, riippumatta asuinpaikasta. Toimivat sote-palvelut tulee turvata koko maassa. Suurten kaupunkien mielestä ongelmana on sote-politiikan universaalisuus, mikä ei ota huomioon kaupunkispesifisyyttä. Sote-politiikan puolustajien joukossa on taas tahoja, jotka ovat huolissaan kaupunkipolitiikan muuttumisesta johtavaksi yhteiskuntapolitiikaksi.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, koska Suomi kaupungistui myöhään, oli maaseutukulttuuri ehtinyt voimistua. Maaseudun väki vaati alueidensa kehittämistä ja antoi tukensa Keskustalle. Kehitysalueiden teollistamispolitiikka syntyi 1966. Sitä seurasivat alueellinen kokonaissuunnittelu, alueellinen erilaistaminen, ohjelmallinen aluekehittäminen sekä eurooppalainen rakennepolitiikka. Helsingin kehitystä hillittiin, ja alueellistaminen aloitettiin. Maaseutupolitiikka alkoi 1988. Suomalaisilla kesti pitkään oppia elämään kaupungeissa suuren muuton jälkeen. Kaupungistuminen tuo mukanaan haasteita, joihin politiikan tekijöiden ja tutkijoiden toivotaan pureutuvan. Työttömyydestä on tullut pysyvä ongelma lähiöissä eivätkä vaikeasti työllistettävät työllisty. Maaseutupolitiikka ja -tutkimus ovat olleet hyvin koordinoituja ja resursoituja, samaa ei voida sanoa kaupunkitutkimuksesta ja -politiikasta.

On olemassa kaupunki-maaseutu-vastakkainasettelu. Se on ruokkinut itseään, ja estänyt politiikan kehittämistä. Kaupunkipolitiikalle tärkeät yritykset eivät ole halunneet profiloitua asioissa, jotka ovat olleet poliittisten vastakkainasettelujen kohteina. Eri tahot ovat olleet huolissaan omaisuuksien arvon laskemisesta maaseutualueilla, kun samalla keskuksille on ollut tarjolla lainarahaa. Maakunnissa on oltu huolissaan infrarahoista. Antiurbanistit ovat suhtautuneet kielteisesti Helsingin herrojen politiikkaan. Kaupunkilaisten elämäntapaa on vieroksuttu samalla kun on korostettu, kuinka tärkeää on olla maalta kotoisin. Maaseutukulttuuria on voimistettu elokuvilla. Herätysliikkeet ovat koonneet maaseutuväkeä yhteen.

Väitän, että vastakkainasettelut eivät ole olleet Suomen edun mukaisia. OECD:n mukaan ei ole olemassa vain yhtä ratkaisua konflikteihin. Maaseudun ja kaupungin välisen vuorovaikutuksen kehittämistä on jatkettava. On tiedostettava, että maaseutu mielletään henkisenä voimavarana. Konflikteja voidaan onneksi hillitä. Aluepolitiikassa on kaupunkeja aika ajoin nostettu esiin, esimerkiksi keskusseutujen kehittämisohjelmilla, teknologiapolitiikalla sekä korkeakoulujen hajasijoituksella. Kaupunkikeskustalaiset ovat suhtautuneet myönteisemmin kaupunkeihin. Kaupunkien ja valtion jännitteistä suhdetta on liennytetty sopimuksilla, MAL-sopimuksilla. Erityisohjelmista on siirrytty vähitellen yhteistyöhön sopimuksilla. Kaupunkiseudun kunnat ja valtio ovat yrittäneet päästä sopuun maankäytön, asumisen ja liikenteen asioista. Olisikohan sopimuksille voinut antaa isommankin roolin? Niissä piilee mahdollisuuksia, jonka Pariisin ilmastosopimus sekä Holmströmin sopimusteoria osoittavat. Ilmastosopimus kertoo myös valtion ja kaupunkien välisestä valtapelistä: USA:n suurkaupungit sitoutuivat sopimukseen, liittovaltio ei.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, suomalaiset tukevat kaupunkipolitiikan voimistamista, mikäli he hyötyvät sen vaikuttavuudesta. Epädemokraattista virkamiesvaltiota, joka operoi valtiollisella tasolla, ei toivota paikallisella tasolla. Elämme globaalin talouden ja digitalisaation aikaa, jossa eräät tutkijat ovat irtaantumassa hierakkisista, toistensa päälle ladotuista sekä byrokraattisiksi mielletyistä tasoista, joiden välillä eliitin on sanottu liikkuvan. Tutkijat puhuvat litteästä maailmasta. Amerikkalaiset tutkijat ovat ehdottaneet tasojen – siis paikallisen, alueellisen, kansallisen, ylikansallisen ja globaalin tason – poistoa. He argumentoivat arkista tasoajattelua vastaan. Sosiaaliset suhteet ja kyky skaalan itsenäiseen rakentamiseen korostuvat, etenkin kaupunkiaktivistit ovat ottaneet roolinsa kaupunkikehittämisessä.

Osoitan, etteivät kerrostumat ja hierarkiat kerralla katoa, vaikka niitä vastaan kuinka taistelisi tutkimuksen keinoin. Eurooppalainen kaupunki on vanhempi kuin amerikkalainen kaupunki. Kaupunkitutkijoita ei ole kielletty puhumasta tasoista. Tieteentekijät ymmärtävät tasot eri tavalla – erotin maantieteelliset ja hallinnolliset tasot. Kulttuureissa ja kielissä on eri tapoja jäsentää maailmaa. Yhdyskuntasuunnittelussa navigoidaan mittakaavatasojen välillä. Jo varhain kuninkaat asemoivat itsensä ylemmälle tasolle ja jakoivat sieltä erioikeuksia kaupungeille. Uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan suunnan määrittelyssä innovatiiviset amerikkalaiset tavat jäsentää maailmaa ovat tervetulleita, kunhan niitä käytetään oikeissa asiayhteyksissä. Yhteiskunta muuttuu toisaalta myös hitaasti, tämänhän osoittaa säätyjen erioikeuksien lopullinen lakkauttaminen. Väitän, että ajatus litteästä maailmasta sopii ajassamme neljännen sektorin tutkimiseen. Kysymys skaalasta sekä yhteiskunnan ja tilan välisten suhteiden teorioinnista on kaupunkipolitiikalle ratkaisevaa.

Olen välttänyt normatiivista ajattelua, miten asioiden tulisi olla. Olisi ollut vastuutonta jättää kertomatta politiikan tekijöiden ja tutkijoiden haastatteluista välittyneitä kehittämisajatuksia. Olisiko kaupunkipolitiikassa huomioitava eksistentialistiset arvot? Olisiko tarvetta yhteiskuntasopimukselle, komiteatyöskentelylle, pikapolitiikan teon hillitsemiselle sekä ohjeistuksen teolle sektoreiden koordinoimiseksi? Olisiko tarve Metropoli- ja kaupunkialue-yksikölle Kuntaliittoon? Olisiko tarvetta rakennetun ympäristön ministeriölle? Voitaisiinko ottaa oppia Singaporesta, jossa maata ei myydä yksityisille? Voitaisiinko kaupunkien vaikeasti työllistettävät työllistää tai ohjata tehokkaammin palveluihin? Nyt kaupunkipolitiikan työstäminen jatkuu noudattaen hallitusohjelmaa, jonka mukaisesti siinä korostuu segregaation ehkäiseminen.

Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat, olen analysoinut kaupunkipolitiikan tekijöiden ja tutkijoiden näkemyksiä kaupunkipolitiikasta ja paljastanut kaupunkipolitiikan kehityksen historiallisen murtuman. Olen osoittanut, mikä merkitys säätyjen erioikeuksien lopullisella lakkauttamisella on, kun etsitään vastausta kysymykseen, ”Mitä on suomalainen kaupunkipolitiikka?”. Introdusoin käsitteen uusi suomalainen kaupunkipolitiikka. Väitän, että tämä politiikka, joka on ollut osaamis- ja elinkeinopainotteista, syntyi ja konfliktien tuloksena hiipui. Olen laatinut kehittämistyötä helpottamaan sanaston, joka paljastaa kaupunkipolitiikan käsitteen alan. Pyydänkin nyt Teitä, arvoisa dosentti Anttiroiko valtiotieteellisen tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

*******************************************************************

Enimmät säätyjen erioikeudet oli lakkautettu säätyvaltiopäivien aikana. Olisiko Suomessa käynnistetty julkilausuttu ja erityinen valtiollinen kaupunkipolitiikka jo itsenäistymisen alkuvaiheilla, jos Kustaa III:n kaupungeille antama vakuutus olisi tuolloin kokonaan kumottu? Sen sijaan säätyerioikeuksia ei kumottu kokonaisina lakeina, ja vanhoja kaupunkeja koskettivatkin vielä eräät erioikeudet – tähän saattoi vaikuttaa kansalaissota ja konservatismi. (Mainittakoon myös, että edelleen voimassa oleva Ritarihuonejärjestys annettiin marraskuussa 1918.)

Itsenäisen Suomen vanhasta ei-julkilausutusta implisiittisestä kaupunkipolitiikasta (sanaa kaupunkipolitiikka ei käytetä eikä sitä sanota ääneen, poikkeuksena esim. Yrjö Harvia, joka kuitenkin puhui enimmäkseen esikaupunkipolitiikasta ) on esimerkkinä mm. kaupunkien kunnallislaki, joka oli voimassa vuosina 1918-1948, uusien kaupunkien perustaminen, laki kaupunkien lahjoitusmaiden luovuttamista koskevien rajoitusten poistamisesta 1962, laki kaupunginvankiloiden lakkauttamisesta 1976, laki vakaajan ottamista koskevan porvariston ja kaupunkien erioikeuden kumoamisesta 1979 sekä tuulaakikomitea (tuulaakin kanto lakkautettiin Suomessa vasta 1978). Yleisesti ottaen kaupunkilaitoksen romuttava ja alasajava politiikka on nähtävä implisiittisenä ja rajoittavana kaupunkipolitiikkana. Valtio oli ”kaupunkipolitiikan näyttämöllä”, mutta se ei käyttänyt kaupunkipolitiikan käsitettä, vaan tarkasteli yleisesti Suomen kaupunkeja (=>implisiittinen ja yleinen kaupunkipolitiikka). Kaupunkipolitiikka-sanaa kierrettiin tiedostamatta tai tietoisesti aikaisemminkin, esimerkkinä Ståhlbergin valiokunnan mietintö vuodelta 1916: ”Kaupunkien järjestäminen Ruotsissa ja Suomessa on jo neljättäsataa vuotta ollut hallitusvallan huolenpidon esineenä” 

Autonomisen Suomen & keisareiden kaupunkipolitiikalle sekä itsenäisen Suomen vanhalle kaupunkipolitiikalle oli yhteistä taajaväkiset yhdyskunnat (1899 – 1956) ja kauppalat (1858/1891 – 1975). Näiden perustamisesta itsenäisessä Suomessa vastasi valtioneuvosto.

Viimeisin vanhoja kaupunkeja koskenut erioikeus, joka oli ollut voimassa kaupungeille annetun Kuninkaallisen vakuutuksen nojalla, koski sataman ylläpitoa, ja tämän merkantilistisen erioikeuden lakkauttamisella 1995 (satamalain uudistuksen yhteydessä) oli merkittävä taloudellinen vaikutus. Säätyerioikeudet lopullisesti ja kokonaan lakkautettiin samana vuonna, ja samalla päättyi vanhan kaupunkipolitiikan aika Suomessa. 

Väitöskirjassani Suomalainen kaupunkipolitiikka – sen tekijät ja tulkit analysoin erityisesti syntynyttä uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa, sen kehitystä ja muutosta 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla. Huolimatta hiipumisestaan, tätä uutta kaupunkipolitiikkaa on yritetty myös institutionalisoida; erotin hauraina merkkeinä kaupunkiohjelmat, erityisohjelmat, kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmät, metropolipolitiikan neuvottelukunnat, MAL-sopimukset, kunta- ja monikuntaliitokset, kasvusopimukset sekä viimeisimpänä kansallisen kaupunkistrategian valmistelun. 

Karonkkaa juhlittiin hotelli Kämpin ravintolassa

*******************************************************************

1921 valtiopäivät nro 37